Hei vaan hei, ihan kaikille. onko siellä ruudun toisella puolella vielä lukijoita? Niin pitkäkai taas venynyt postausväli.
Noh, viime päivät ovat olleet aika moista vuoristorataa. Ensin varmistui, että voisin aloittaa uudessa työpaikassa, hoidin muuttoa, sitten tulikin ilmoitus etten voi aloittaa, koska korona. Noh, ei sille mitään voi, vaikka se harmitti. Samaan syssyyn sain tietää, että en voisi jatkaa työharjoitteluni nykyisessä työpaikassa. Vaikka siitä kun ensin sanottiin, että kun päiväkoti on auki, niin voit olla, mutta seuraavana päivänä viesti oli ihan päinvastainanen.
Viime viikolla myös muutin, joten iltapäivät ja loppuviikosta koko päivät meni siinä, että pakkasin, siivosin ja vein tavaroita. perjantaina vietiin kalusteet. Pikkuhiljaa tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Alun perin aioin muuttaa tähän uuteen asuntoon sen takia, että olisi helpompi ja lyhyempi matka työpaikalle menevään bussipysäkille, mutta vaikka kuvio alkoi näyttämään epävarmalta, niin päätin muuttaa, mutta silloin en tiennyt etten saisi olla nykyisessä työssäni.
Olen parina perjantaina käynyt siskoni Sarin seurana Vuokraamassa Vikkania, kun taas Sari on vuokrannut Ritaa. Olemme vähän maastoillut ja olleet myös kentällä.
Ratsastukset ovat pitkän aikaa, lähes koko helmikuun sujuneet vaihtelevasti. Jännitin hevosen pieniltäkin yllättävää liikettä, pelkäsin, etten hallitse tilannetta, saatoin yhtäkkiä kesken laukan muistaa taannoisen putoamisen ja mennä siitä ihan lukkoon, jolloin piti ottaa muutama askel käyntiä, rentoutua ja nostaa uusi laukka. Puhuin tästä vanhemmilleni, opettajalleni ja tallikavereilleni. Jokainen heistä sanoi lähes samat sanat "ei se mikään ihme ole, ota ihan rauhassa. Oli se kuitenkin pahanmakuinen ja tilanne, joka olisi voinut päättyä ikävästi." Silti vain kummastelin ja välillä jopa ärsyynnyin mun peloista, jännityksestä ja ahdistuksista. Kun eihän mua pidä pelottaa, jännittää ja ahdistaa laji, jota täysillä kuitenkin rakastan. Josta nautin. Jota haluan harrastaa. Missään vaiheessa ei käynyt mielessäni, että lopettaisin.
Pikkuhiljaa huomasin niiden pelkotilojen vähenevän ja häviävän. Huomasin taas nauttivani ratsastamisesta.
Kunnes oli aika mennä jälleen pellolle. Sydän hakkasi hullun lailla, ja joku ääni huusi, ei ei pellolle! Mutta, enhän mä halunnut olla se ilonpilaaja, etenkin kuin kettä oli silloin aika huonossa kunnossa. Jotain pari viikkoa sitten. Ääni päässäni sai vastalauseen "ole sinä hiljaa, en nyt kuuntele sua."
Kohtasin sen mörön päässäni ja hetki hetkeltä sen valta aivoissani mureni ja mä olin se valtias.
Tottakai Obbis sillä tunnilla oli säikkynä. Herra päätti sinkoilla karkuun lepattavia lankoja ja milloin mitäkin. Tuulikin oli tosi kamala sen mielestä. Alkuun itsekin hermoilin, mutta pikkuhiljaa rentouduin ja tunti lähti sujumaan. Suurin onnistuminen tuolloin oli, kun päätin uskaltaa laukata.
Nyt on taas alkanut tuntumaan siltä, että ratsastus sujuu mukavasti. Olen saanut itseluottamukseni takaisin. Pala palalta, hetki hetkeltä itseluottamus on kasvanut.
Tänään laukatessa Obbiksella ympäri kenttää, ilman huolen häivää ajattelin "Wau, miten siistiä, itseluottamuksen on palannut. Jee, hyvä minä!"
