17.2.2018

ONNISTUNUT OIKEA JA VAIKEA VASEN: ESTETUNTI

Tämä viikko on ollut tapahtumia täynnä. Viikko alkoi ikävissä merkeissä, kun maanantaina olimme päiväkodin ryhmämme lasten kanssa pulkkamäessä ja siellä mäessä oli samaan aikaan toinen päiväkotiryhmä. Kävelimme mäen reunassa alaspäin, kun ihan ylhäältä lapsille mäen vauhti olisi liian lujaa. Tämän toisen ryhmän lapset laskivat mäkeä ihan ylhäältä ja tietenkin joku lapsi sitten patjallaan törmäsi minuun, vaikka reunassa kävelin. Siinä rytäkässä kaatusin vasemman käden päälle, koko kehoni painollani. Aluksi käsi oli ok, mutta noin tunnin päästä käsi kipeytyi paljon, oli kuuma, kämmen turvonnut ja lähes käyttökelvoton. Käsi piti käydä lääkärissä näyttämässä ja lähdin ruokailun jälkeen akuuttiin. Siellä kyynärpää tutkittiin ja kuvattiin, eikä murtumia onneksi löytynyt. Mutta jonkin sortin hermovamma kädessä, kyynärtaipeen alueella on, ainakin oireet viittaavat siihen.

Loppu viikosta sain Kelalta hyvin ristiriitaisen kirjeen, koskien saamiani tukiani, tässä tapauksessa tukia, joita en ole saanut. Heillä on tieto, että olin saanut matkakorvauksia, muta olin kuitenkin saanut kielteisen päätöksen matkakorvauksista. Eli en ole mitään korvauksia saanut. Niitä vielä pitää selvitellä, mutta hermot on kyllä ollut tällä viikolla koetuksella. Joten tänään tallille lähtö tuntui erittäin hyvältä virkistykseltä. Suurimmat höyryt päästelin pihalle tallille kävellessäni.


Noniin, eiköhän nämä alkulöpinät riitä ja mennään tämän päiväisen estetunnin pariin. Tallin nimilistassa kohdallani luki Sami ja tieto estetunnista. Hieman ristiriitaisesti odotin tuntia, sillä Samilla en ole kunnolla hypännyt ja mietin, että miten esteiden hyppääminen sujuu, kun Sami on raskasrakenteinen. Valmistin Samia tunnille, harjasin ja varustin hevosen ja itseni. Turvaliiviä en saanut päälleni, sillä kaappini avain oli jäänyt kotia.

Ennen tuntia kyselin että miten Sami hyppää ja muistutin myös näkövammastani. Kerroin asioita mitkä ovat vaikeampia esteillä ja myös sen, että suurimmaksi osaksi olen hypännyt ainoastaan Vikkanilla. Opettajan kanssa sovittiin, että kokeilen Samia ja menen niin, miten tuntuu hyvältä ja sanon jos joku tuntuu vaikealta tai haasteelliselta.

Alkukäynneissä huomasin Samin olevan reippaalla tuulella, eli tuskin vauhdin kanssa ei tule ongelmaa, toivoin. Alkuverryttelyssä ravailtiin tehden ympyröitä ja taivuteltiin hevosia. Sami taipui ja oli hyvin kuulolla. Raviverryttelyiden jälkeen jatkoimme puomeja ravissa. Oikeassa kierroksessa L-päätyyn tehtiin pääty-ympyrä ja ylitettiin ympyrällä oleva maapuomi. Parin kerran jälkeen jatkettiin vielä ympyrältä pitkälle sivulle ja ylitettiin pitkän sivun ravipuomit.
Vaihdettiin suunta vasempaan kierrokseen ja tuliin ensin pitkän sivun ravipuomit ja jatkettiin L-päätyyn pääty-ympyrälle puomille. Ravissa Sami toimi oikein kivasti. Lopuksi vielä tultiin puomeja laukassa, jotka ei lähtenyt onnistuakseen.


Hyppääminen aloitettiin ympyrällä olevalla kavaletilla, joka ei oikein lähtenyt alkuun onnistuakseen, joten tulin vielä tässä vaiheessa ravilla koska siinä Sami toimi paremmin. Muistin, että hevonen tarvitsee vahvemmat avut ja ohjaamiset jolloin ympyrällä sujui hituisen paremmin.

Pitkän sivun ravipuomit korotettiin noin 50 cm ristikoksi ja vasemmassa kierroksessa tultiin ensin pitkän sivun ristikko ja lopuksi pääty-ympyrän kavaletti. Ristikko sujui ihan hyvin, mutta ympyrällä Sami päätti ihan yllättäen puskea ohi esteen. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, enkä ollut varautunut siihen yhtään. Pari kertaa hevonen puski ohi esteen, jonka jälkeen vaihdoin raipan ulkokäteen ja muistin käyttää vahvemmin pohjetta, silloin ympyrällä sujui jopa ihan ookoosti. Toisella kerralla pitkän sivun ristikko ja ympyrän kavaletti sujui paremmin, ensimmäiseen kertaan verrattuna.

Vaihdettiin suuntaa oikeaan kierrokseen ja laukattiin ympyrälle, ylitettiin kavaletti ja jatkettiin pitkällä sivulla olevalle ristikolle. Ennen vuoroani opettaja kysyi fiiliksiäni ja sanoi, että voin tulla ravilla, jos laukka ei tunnu hyvältä vastasin, että kokeilen ensin laukkaa ja tuun sitten ravissa jos ei tunnu hyvältä. Vuoroni koittaessa nostin laukan, ohjasin hevosta kohti esteille ja istuin ihan rennosti. Ympyrällä vähän muistuttelin Samia laukkaaman. Ylitettiin esteet oikein sujuvasti ja todella hyvin. Oikea kierros tuntui paljon paremmalta ja helpommalta. Myös toisella kerralla esteet sujui laukassa hyvin.


Kun kaikki olivat hypänneet oikeassa kierroksessa, niin olikin jo loppuravien ja -käyntien vuoro. Loppuraveissa Sami oli aika innoissaan ja olisi halunnut jatkaa, kun loppuvaiheessa vasta vauhtiin pääsi. Nopeasti hevonen rentoutui ja pikkuhiljaa aloin antamaan ohjaa, jotta hevonen voisi venyttää kaulaansa. Ratsastustunnin aikana kyynärtaive ja käsi ei onneksi vaivannut ollenkaan. Hieman mietin, että miten käsi kestää, kun oli kolme päivää lähes käyttämätön. Loppuviikosta pikkuhiljaa olen pystynyt yhä enemmän kättä käyttämään normaalisti.

Kun oli palautteen aika, opettaja heti ensimmäisenä kysyi, että olenko hypännyt paljon. Olenhan minä, kun täällä oli edellinen opettaja, joka järjesti kisoja ja estekursseja, niin tuli hypättyä. Hän sanoinkin, että näki, että olen hypännyt, istun hyvin enkä mene liikaa hyppyihin vaan annan hevosen hoitaa hyppäämisen. Sain myös kehuja opettajalta ja toiselta tuntilaiselta siitä, että pystyin pitämään Samilla laukan hyvin yllä. Oikean kierroksen onnistumiset teki tunnista hyvän, hyvä fiilis jäi onnistumisista ja oli hyvä löytää niitä haasteita. Oli kyllä kiva, kun hypyt onnistuivat, sillä niitä aina jännitän, kun on vähänkin taukoa hyppäämisestä.

Iso kiitos myös kaikille blogiani äänestäneille! Äänestysaikaa vielä on jäljellä, jos haluat käydä äänestämässä blogiani, niin se löytyy kategoriasta "vuoden ratsastusblogi". Blogiexpon äänestykseen pääset blogini sivupalkissa olevasta kuvalinkistä tai asiaa koskevasta postauksesta, jonka olen nostanut ensimmäiseksi. Mobiililaitteilla nämä näkyvät siis internet-versiossa. Mukavaa lauantaita kaikille!

13.2.2018

KAMALAA RAVIA VAI ONKO SITTENKÄÄN?

Vaihteeksi taas tuntipostauksen vuoro, sillä viime viikon lauantaina olin ratsastustunnilla ja tunnille sain Vernan, tallin suurimman hevosen. Ensin ajattelin todella negatiivisesti, sillä hevosen ravi on aika pompottavaa ja isoa. Sen enempiä miettimättä menin karsinaan hakemaan hevosta. Verna se siellä vain makoili, eikä olisi millään halunnut nousta ja kaiken lisäksi alkoi piehtaroimaan. Onneksi hevosen turkki oli kuiva, joten purujen harjaaminen oli helppoa sen jälkeen, kun olin saanut hevosen ylös ja käytävälle.
Satulan sain parin yrittämän jälkeen Vernan selkään, aluksi ei meinannut onnistua, kun Verna on iso hevonen. Suitsia laittaessa hevonen protestoi vain lisää. Verna alkoi peruuttamaan ja nostamaan päätään korkeuksiin, eikä avannut heti suutaan, vaikka sormen työnsi suuhun hampaiden taakse. Lopulta kuitenkin suitset sain laitettua, ratsastuksenopettajan auttaessa hieman ja pitäen hevosen päätä.


Alkukäynneissä ei tehty mitään ihmeempää, mutta yritin saada reippaan ja letkeän käynnin sekä Vernaa kuuntelemaan apujani. Oli siinä myös totuttelemista hevosen isoihin askeliin. Verna on isoaskelinen, mutta hidas.

Aloitimme aika pian työskentelyn vasemmassa kierroksessa. S-kirjaimen puoleiselle pitkälle sivulle tehtiin ravissa loivaa kolmikaarista kiemurauraa ja R-puoleisella pitkällä sivulla tehtiin askeleenlyhennyksiä.

Ravi Vernalla sujui yllättävän hyvin. Keventäminen onnistui, eikä tuntunut, että pompin hevosen selässä. Kun ravi sujui, niin sujui myös kolmikaarinen kiemuraura. Verna ei oikonut, vaikka sitä yrittikin. Taivuttaminen ei alkuun onnistunut, kenties edellispäivän estetunnilla oli jotain vaikutusta. Mutta muutamien toistojen jälkeen oli havaittavissa pientä asettumista. 

Askeleidenlyhennykset ei sitten onnistuneet käynnissä kovin hyvin. Tehtävä oli hevoselle vaikea, sillä se on iso ja hidasaskelinen. Mutta pienen pieniä onnistumisia sekaan kuitenkin tuli, kun vain yritettiin. Eniten kuitenkin pysähdeltiin, peruutettiin ja mentiin vinoon.


Vaihdettiin suuntaa oikeaan kierrokseen ja jatkettiin samoja juttuja, ensin askeleenlyhennyksiä käynnissä, jotka onnistuivat yhtä vaihtelevasti ja ravissa loivaa kolmikaarista kiemurauraa, joka taasen onnistui yhä vain paremmin. Hevonen alkoi kuuntelemaan yhä enemmän apujani.

Pian suunnanvaihdoksen jälkeen jatkettiin kokonaan ravissa näitä samoja tehtäviä. R-kirjaimen puoleisella pitkällä sivulla askeleenlyhennykset onnistuivat paljon paremmin, pelkkää kevennystä hidastamalla ja pienillä pidätteillä. Tässä vaiheessa alkutunnin pettymys vaihtui onnistumisen iloon, kun askeleenlyhennyksetkin lähtivät onnistumaan. Kolmikaarinen taas parani tunnin edetessä.
Vaihdettiin vielä kertaalleen suunta vasempaan kierrokseen ja tehtiin ravissa kolmikaarista ja askeleidenlyhennyksiä. Tämän jälkeen oli välikäyntien vuoro.

Välikäyntien jälkeen oli laukan vuoro. Hieman sitä aluksi jännitin, juuri noiden Vernan isojen askelien takia. Mietin vain, että toivottavasti en hölsky kovin paljoa siellä selässä. Aloitettiin tekemällä S-sivulle yhä kolmikaarinen kiemuraura, harjoitusravissa. Hetki siinä meni, että pystyi istumaan ilman, että pomppi, mutta pian se harjoitusravi lähti sujumaan, kun vain ravi oli tarpeeksi rauhallista. L-päädyssä nostettiin laukka. Verna nosti hyvin laukan ja kuunteli apuja hyvin, kun aluksi jouduin hieman pyytämään vauhtia lisää.


Oikeassa kierroksessa vaihdettiin tehtävien puolia, eli R-puoleisella pitkällä sivulla tehtiin kolmikaarinen loiva kiemuraura, L-päädyssä nostettiin laukka ja koko pitkä sivu. Vernalla laukat nousi terävästi ja laukka säilyi aina hyvin päätyyn asti. Eli kyllä ne laukatkin sujui, eikä se Verna kovin paha ollutkaan.

Loppuraveissa oltiin ensin ympyrällä ja taivutettiin ympyrällä hevosia. Ympyrällä sain Vernan taipumaan ja asettumaan yllättävän hyvin. Lopuksi vielä ravailtiin uraa pitkin löysin ohjin ja annettiin hevosten venyttää kaulaansa. Tunnin jälkeen hevonen oli hikinen, mutta niin oli myös ratsastajakin.

Loppujen lopuksi oli kyllä todella onnistunut tunti. Ravi oli onnistunutta keventäen ja harjoitusravissa, Verna kuunteli ohjeitani ja jäi odottamaan, että mitä seuraavaksi tehdään. Sekä Vernalle vaikeat askelen lyhennykset onnistuivat hyvin. Opettaja vielä sanoi "teillä synkkaa todella hyvin". Loppukäynneissä huomasin ajattelevani, että voisin ratsastaa Vernalla useamminkin, kuin puolenvuoden välein. Postauksen kuvat on noin vuoden vanhoja, mutta ainakin oli ratsastuskuvia tässä postauksessa!

11.2.2018

ELÄMÄÄ HEVOSTYTÖN KENGISSÄ ON EHDOLLA VUODEN RATSASTUSBLOGIKSI

Instagramissa ja Facebookissa vain pari kertaa mainostin, että blogiani voisi käydä ehdottamassa Playsson.netin järjestämään Blogiexpoon ehdolle. Blogiexpo on Helsinki Horse Fair-messujen yhteydessä ja siellä siis palkitaan 2017 vuoden parhaimmat hevosblogit kategorioittain. Palkitseminen on 3.3.

Viime viikon torstaina sainkin sitten mieluista sähköpostia, että tämä pieni blogi oli päässyt Vuoden ratsastusblogi kategoriaan ehdokkaaksi, mikä yllätti minut totaalisesti, koska ajattelin, ettei kukaan edes ehdottaisi blogiani. Tai vaikka ehdottaisi, ei blogini sinne pääsisi, mutta toisin kuitenkin kävi. Kiitos kaikille blogiani ehdottaneille!

Nyt te rakkaat lukijat, seuraajat ja ystävät saatte sitten käydä äänestämässä blogiani kategoriassa "Vuoden ratsastusblogi". Tämä sama kuva löytyy blogini sivupalkista, jossa on suora linkki äänestykseen. Laitan myös linkin tähän postaukseen. Aikaa teillä on äänestää reilu kaksi viikkoa, eli tästä päivästä 12.-28.2. asti. Kiitos äänestäsi, se merkitsee minulle todella paljon! On suuri kunnia jo olla ehdolla.

Näillä näkymin olen myös tulossa messuille, vaikka blogini ei pärjäisi tässä skabassa. Toivottavasti kuitenkin blogini pärjää, sillä olisi unelmien täyttymys olla palkittavana tässä äänestyksessä ja kategoriassa!


9.2.2018

SININ TARINA OSA 2

Tällä kertaa ollaan novellin parissa. Julkaisin muutama viikko sitten tarinan Sinin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuistumisesta. Tarina oli yllättävän suosittu, joten päätin jatkaa Sinin tarinaa. Jos et vielä ole lukenut ensimmäistä osaa, niin voit lukea sen täältä. Suosittelen ensimmäisen osan lukemista, niin pääset tarinaan kärryille.

P.s. älkää takertuko pikkuseikkoihin!


Nyt ollaan vuodessa 1930, eli olen kolmekymmentävuotias, aikuinen nainen. Kotikylästäni jouduin lähtemään tulipalon seurauksena, joihin sisältyi Matiaksen kuolema. Elämästäni meni kaksi vuotta siihen, että surin Mathiasta, peruuntuneita häitämme, isääni sekä tietenkin täysin tuhoutunutta pientä, idyllistä kotikylääni. En millään meinannut pystyä jatkaa elämääni. Lopulta tajusin, että minun on vain jatkettava eteenpäin, eikä elämässä mikään mene niin miten olet suunnitellut. Ei ainakaan minun kohdallani.

Olen tämän kuuden vuoden aikana kuntoutunut paljon. Pystyn kävellä, vaikka jalkani eivät täysin normaalisti toimi. Mutta kuitenkin kävelen. Kuntoutumisen myötä olen myös pystynyt muuttamaan vihdoin omilleni. Tarvitsen kuitenkin apua välillä ja veljeni on auttanut minua raskaimmissa askareissa, sillä äitini on jo sen verran vanha, että hän ei enää jaksa.

Pääsin myös töihin pieneen kauppaan myyjäksi, sillä kaupan omistajalla Vilholla oli paljon omia muita kiireitä, lapsien hoitoa ainakin. En paljoa tiedä hänen menoistaan, mutta eihän se haittaa. Ainakin pääsin töihin. Joskus olen myös saanut olla lastenhoitoapuna. Lastenhoito on vain ollut hieman vaikeaa, sillä haluaisin niin paljon omia lapsia, mutta lääkärien mukaan halvaantumisen takia, en voisi saada lapsia.

Vilho on vaikuttanut oikein mukavalta kaverilta. Tutustuimme hänen kapallaan, kun olin mennyt kauppaan ensimmäistä kertaa yksin ostoksille. Juttelimme silloin muun muassa onnettomuudestani ja siitä, että en ole päässyt kouluun, enkä töihin. Keskustelu päättyi siihen, kun Vilho ehdotti, että tulisin hänelle töihin ja tietenkin työpaikan otin vastaan.

Aluksi työskentelimme kaupassa yhdessä, Vilho opetti minulle kaupan ja työskentelyn salat. Minulla menikin vain pari päivää, että opein miten kauppiaan työ sujuu. Nopeasti sain lisää vastuuta kaupalla, kun Vilho alkoi luottamaan minuun.

Meillä oli Vilhon kanssa aina oikein hauskaa töissä, me vain tulimme todella hyvin juttuun. Hän oli aina avulias ja kohtelias. Hän oli ihan kopio Mathiaksesta. Vilhon seurassa minun oli todella hyvä olla, pitkästä aikaa ja tuntui siltä, että olisin valmis uuteen rakkauteen. Kyllä minä, Sini ihastuin Vilhoon. Huomasin, usein aina hänet nähdessäni, että pysähdyin katsomaan ja hymyilemään hänelle, eikä työskentelystäni meinannut tulla mitään. Oloni oli usein kuin ihastuneella teinitytöllä.
Pari vuotta vain sooloilin ja sähelsin kaupalla, en tiedä yhtään aavistiko Vilho mitään, ei hän ikinä puhunut mitään. Vihdoin 25. huhtikuuta 32-vuotis syntymäpäivänäni keräsin rohkeuteni ja jätin hänelle kirjeen, jossa kerroin tunteistani lyhyesti ja ytimekkäästi. Kirjeeseen kirjoitin näin:

"Hei, Vilho! Olet oikein mukava herrasmies, ujona en uskalla sanoa tätä kasvotusten, mutta olen ihastunut sinuun." -Sini.

Seuraavana päivänä töissä Vilho kuitenkin kertoi, että haluaa olla vain ystäväni. Tietenkin se asia suretti aluksi paljon, sillä koin, että en olisi vammautuneena tarpeeksi kiinnostava kenenkään mielestä.

Nyt pompataan loppuvuoteen 1939, joulukuuhun, sillä menneet vuodet ovat olleet hyvin tapahtumattomia. olin vain töissä ja kuntoutin itseäni. Suomi ajautui talvi- ja myöhemmin vielä jatkosotaan. Tällöin oli myös toinen maailmansota käynnissä. Veljeni lähti taistelemaan talvisotaan. Pelkäsimme vanhan äitini kanssa hänen puolestaan, joka ikinen päivä. Sota-ajat olivat kaikille todella raakaa ja karuja aikoja, myös minä sain siitä osani kokea. Hyvin hyvin julmalla tavalla. Tätä kohtaa en kovin mielelläni kertoisi, mutta se on kuitenkin osa elämääni. Talvisotaa oli sodittu vasta muutamia päiviä, olin sulkemassa kauppaa ja ihan tyhjästä, eteeni oli ilmestynyt sotilas. Hän ei puhunut mitään, tunki vain itsensä kauppaan sisälle. Ajattelin, että no kyllähän minä häntä voin palvella. Kuitenkin minulle hyvin pian selvisi, että hän ei ollut tullut kauppaan ostamaan mitään. Sotilas tuli lähelleni, haistoin hänen viinalta haisevan hengityksensä, kun hän puhui minulle jotain, mutta en ymmärtänyt vierasta kieltä yhtään, eikä hän ymmärtänyt minua. Silloin hän tarttui ranteistani kiinni ja veti käteni selkäni taakse, alkaen repimään vaatteitani. Yritin rimpuilla, mutta en tietenkään hänen vahvoista otteistaan irti päässyt. Pelkäsin niin kovin, etten edes uskaltanut puhua.

En yhtään tiedä, että kauan koko pahoinpitely kesti, mutta sotilas lähti heti sen jälkeen hyvin tyytyväisenä virnuillen pois. Puin tapahtuneessa revenneen mekkoni, kenkäni ja takkini takaisin päälleni ja lyyhistyin lattialle itkemään. Ajantajuni oli hämärtynyt, enkä tiedä kauan olin kaupalla ollut, sillä lopulta sinne tulivat äitini ja Vilho, jotka olivat hyvin huolissaan minusta. He tietenkin järkyttyivät, kun löysivät minut rikkinäisessä mekossa pienine veritahroineen.

Kun veljeni kuuli tapauksesta, hän suuttui todella paljon. Hän suuttui niin paljon, että etsi sotilaan käsiinsä ja ampui hänet.

Kun tapahtuneesta oli kulunut muutamia kuukausia, sain selville olevani raskaana. Olin todella järkyttynyt ja samalla hyvin hämmentynyt, sillä eihän minun pitänyt pystyä saada lasta. Mutta ilmeisesti kehoni oli sen verran parantunut, että raskaus voisi onnistua, vaikka olen jo 39 vuotta vanha. Lasta olin aina halunnut, mutta en kyllä tällä tavalla.

Raskaus sujui hyvin, ilman ongelmia. Syyskuussa 1940 koitti synnytys. Se oli pitkä ja rankka hetki. Sain terveen pienen komean pojan. Mutta synnytys oli minulle ihan liian rankka kokemus, väsyin siihen. Enkä enää jaksanut, kehoni ei enää jaksanut. Hengitin syvään, raskaasti ja puhalsin viimeisen kerran keuhkoni tyhjäksi. Edessäni näin valkoiseen pukuun pukeutuneen hahmon, Mathiaksen, hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin kiinni ja hymyilin onnellisena hänelle saaden tuon komean hymyn takaisin. Käsi kädessä lähdimme kävelemään keltaisten, punaisten ja oranssien väristen kukkien koristamaa polkua pitkin auringon paistaessa kirkkaana yllämme. Olimme vihdoin onnellisesti yhdessä. Ikuisesti.

Mitä pidit tarinan jatko-osasta?
Olisi kiva saada palautetta koko novellitsa!

6.2.2018

LYHYEN RATSASTAJAN ONGELMAT

Olen nähnyt tämäntyylisiä uutisia milloin missäkin lehdissä ja netissä, pitkän/lyhyen ongelmat/asiat joita vain pitkä/lyhyt tietää. Siitä inspiroituneena ajattelin tehdä postauksen omien kokemusten kautta. Olen noin 150 senttimetriä pitkä, eli toisin sanoen olen lyhyt ja monesti lapseksi luultu esimerkiksi busseissa tai laivalla, vaikka ihan aikuinen olenkin.

Tietenkin postauksen loppuun piti laittaa yksi pituuden hyvä puoli!



Tallilla olen huomannut muutamia ongelmia pituuteni vuoksi, mitä nyt seuraavaksi listaan teille:


1. Ylimmät satulatelineet ovat liian korkealla, etkä yltä ottamaan tai laittamaan satulaa katonrajassa olevaan telineeseen. Penkitkin ovat sen verran huteria, että kaatuu jos lähtee taiteilemaan. 
2. Satulavyön kiristäminen on vaikeaa, sillä pituus ei vain riitä kiristämään vyötä.
3. Hevosen selästä alastulo tuntuu, kuin hyppäisi kahdesta metristä maahan. Sama hevosen selästä tippuessa.
4. Suitsien laitto on vaikeaa, kun hevonen nostaa päänsä korkeuksiin. Edelleenkään sinne katonrajaan ei vain yltä. 
5. Näytät kääpiöltä yli 165 cm korkean hevosen selässä tai hevosen vieressä seisoessa. 
6. Ratsastussaappaiden löytäminen on vaikeaa, kun on valmiiksi lyhyt sekä lyhyet ja kapeat pohkeet ja sääret. 
7. Myös muiden ratsastusvaatteiden ja varusteiden löytäminen voi olla hankalaa. Lasten puolen varusteet ovat pienet, mutta aikuisten puolelta varusteet ovat liian isot. 
8. Pohkeet ei yllä hyvin hevosen kylkien ympärille, eikä aina saa kunnolla pohjeapuja läpi. 
9. Jalustimien säätäminen on tuskaa. Niitä, kun joutuu lyhentämään jokaisella kerralla pari, kolme reikää ainakin, silloin se myös kestää jos satulaan on vaihdettu uudet jalustinhihnat.
10. Lyhyen pituuden hyvä puoli kuitenkin on se, että en jää pieneksi poneille, en edes välttämättä shetlanninponeille.

Onko sulla joitain ongelmia esimierkiksi pituutesi tai jonkun muun syyn vuoksi? Vai onko samoja ongelmia?

4.2.2018

MUUTAMA PAKKASAAMUN KUVA

1.

Lähes 20 astetta pakkasta ja aauringonpaiste, on kaunis näky, etenkin ikkunasta katsottuna, mutta kylmästä huolimatta kävin muutaman kuvan nappaamassa.

Mulla oli suunnitelmissa myös kuvata Liljaa, mutta kun on ollut tänäään sen verran kylmä, niin en ole voinut viedä pupuja ulos kuvattavaksi. Toivottavasti ensi viikolla pystyisin kuvata Liljaa.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

Löytyikö suosikkikuvaa?

1.2.2018

MUN PÄIVÄ / TORSTAI

6.50 -8.05
Kello soi ensimmäisen kerran ja torkutan pari kertaa. Ensin meinasin torkuttavani vielä kolmannen kerran, mutta päätin sittenkin nousta. Nousin istumaan sängylle ja putosin suoraan lattialle, kolauttaen otsan kipeästi lattiaan. Taisin nousta liian nopeasti ja siksi alkoi pyörryttämään.
Puen, syön aamupalaa ja käyn ruokkimassa puput. Puput saavat pellettiä ja heinää lisää. Viimeisenä lähden bussipysäkille, pienen päänsäryn saattelemana.
.


9.00
Alkaa mun työpäivä. Sitä ennen käyn nopeasti kaupassa ostamassa karkkipäivä karkit ja soitan yhden puhelun. Tämän jälkeen työn touhun.

9.00-15.00
Kusi tuntia on mun työpäivän pituus. Touhuan lasten kanssa päiväkodilla, muun muassa leikin heidän kanssaan, ollaan ulkona, autan ruokailuissa ja nukkarissa. Sekä paljon muuta.

15.40
Olen kotona ja pääsen suoraan ruokapöytään syömään päivällistä, kaalilaatikkoa. Ruokailun jälkeen syön Turkin pippureita ja pelaan sanapalaa muutaman tason verran.



17.00
Menen pupulaan loppuillaksi. Päästän puput jaloittelemaan varastossa ja muutenkin touhuilen pupujen kanssa. Muun muassa siistin häkkiä ja harjaan Lunan. On kyllä todella kivaa seurata Liljan rallitelua ja Lunan hellyydenosoituksia. Kun Lunaa rapsuttaa, niin se vastapalvelukseksi haluaa nuolla kämmentäni. Harmi vaan, että kutian niin herkästi.


19.05
Lähden saunaan ja suihkuun. Saunomassa viihdyn lähes tunnin. Rentouttava sauna.

20.00-21.00
Alan syömään iltapalaa ja oman iltapalan jälkeen käyn vielä pupulassa tarkistamassa heinät ja vedet. Tarvittaessa tietenkin lisään heinää ja vettä. Iltaa kohden onneksi pääkipu pikkuhiljaa on hävinnyt.

22.00-23.00
Alan pötköttelemään peiton alla, selaan sosiaalisia medioita, pelaan sanapalaa ja laitan valmiiksi kavereille öitä-snäpit, jotta liekit säilyvät. Lopuksi vielä hammaspesu, hiusten harjasu ja letitys ja unten maille.


Aamulla ajattelin vielä, että otan päivän mittaan tähän postaukseen paljon kuvia, mutta unohdin tietenkin. Tälläinen oli torstaipäiväni, ihan normaali päivä. Ainoa ero vaan, etten ole koulussa, vaan työharjoittelussa/töissä, jonka takia mun ei tarvitse hetkeen mennä Hämeenlinnaan. Mukavaa perjantaipäivää sulle ja oikein rentouttavaa viikonloppua. 

23.1.2018

SININ TARINA

Synnyin vuonna 1900 huhtikuun 25 päivä, vanhempani olivat toivoneet saavansa tyttölapsen ja niin he saivat minut, Sinin. Kirkkaina loistavat siniset tähtisilmät, vaaleine kiharine hiuksineen. Kolmen hengen perhe asui pienessä kylässä, puisessa mökissä, pihassa oli kaksi jykevää suomenhevosta.

Pienestä pitäen touhusin vanhempieni kanssa pellolla, keittiön ja kodin töissä tai tallissa. Eniten tykkäsin kuitenkin kahdesta suomenhevosesta Onnista ja Annista. Olin aina iloinen, kun pääsin talliin harjaamaan hevosia. Olin lyhyt ja vielä pieni, mutta harjasin aina hevosten jalkoja. Molemmat hevoset olivat todella rauhallisia, eivätkä niitä haitanneet, kun pieni taapero pyöri niiden jaloissa. Äitiäni kyllä hirvitti, aina.

Olin neljävuotias, kun sain pikkuveljen, joten äitini opetti minulle kaikkea pikkuveljeni hoitoon liittyviä asioita. Kun pikkuveljeni kasvoi, niin aloin yhä enemmän leikkimään hänen kanssaan, jotta vanhempamme voisivat keskittyä arjen askareisiin.

Vuodet vierivät, olin tarpeen vaatiessa vanhempien apuna, mutta pääsin myös leikkimään kyläläisten kanssa. Leikimme metsässä, kiipesimme puissa ja uimme puroissa, touhusimme pelloilla, luhistuneissa hämähäkkien seittien ja pölyn peittämissä mökeissä kerroimme mitä hulluimpia tarinoita.


Kolmentoista ikävuoden jälkeen, usein peltotöiden jälkeen sain lähteä metsään ratsastamaan Onnilla. Siihen saakka olin saanut vain kotimökkimme pihalla ratsastaa. Tein aina rauhallisia lenkkejä, kun hevonen alkoi olla jo aika vanha. Toisinaan myös pikkuveljeni kanssa ratsastettiin Annilla samaan aikaan kotipihaamme ympäri.

Olin keväällä täyttänyt viisitoista vuotta ja vanhempani olivat lupailleet minulle omaa hevosta, muta tänä kesänä kaikki muuttui, lopullisesti. Ihan toisenlaiseksi, mistä en edes ollut tietoinen. En yhtään tiennyt, että näin voisi käydä. Talon ja peltotöiden jälkeen olin taas lähtenyt Onnilla rennolle metsälenkille. Köpöttelimme rennosti tuttua ja turvallista metsäpolkua pitkin. Polkua, jota oltiin kävelty, juostu ja hiihdetty. Tultiin metsänaukiolle, jossa aina käännyttiin takaisin kotiin. Pysähdyin ihastelemaan kesän vihreyttä ja vehreyttä. Lintu visersi puunoksalla ja hiukseni hulmusivat tuulen mukana. Meidän oikealla puolella, hieman viistosti oli iso heinäpusikko, joka yht'äkkiä rasahti valtavalla voimalla. Pusikossa liikkui joku, mutta mikään lintu se ei voinut olla. Mitään eläintä ei kuitenkaan näkynyt.

Hevonen säikähti yllättävää ääntä ja liikehdintää, joka kuului ja näkyi ihan meidän vieressä. Onni nousi takajoilleen, hirnui kovasti ja viskoi etujalkojaan. Minä roikuin hevosen vahvasta harjasta kiinni pitäen. Pian Onni laskeutui, mutta päätti pukittaa pari kolme kertaa ainakin. Tässä vaiheessa otteeni harjasta irtosi ja lähdin ilmojen teille. Paiskauduin pusikon vieressä olevaa puuta vasten, jonka jälkeen tömähdin rajusti maahan.

Maassa tunsin, että olin ihan rikki. Jokaiseen paikkaani kehossani särki todella paljon. Näin kuinka hevonen nosti laukan. Kuulin vain kavioiden töminän ja maan tärisevän laukan tahtiin, mutta koko ajan vain äänet vaimenivat kunnes en kuullut enää yhtään mitään. Oli vain hiljaisuus. En pystynyt liikkumaan, joten katselin puiden latvoihin ja odotin, että minut löydettäisiin. Pikkuhiljaa silmissäni alkoivat puut, puiden lehdet, heinikko, taivas ja pilvet sumenemaan. En erottanut mikä oli mitäkin. Kaikki metsän värit sekoittuivat keskenään. Sumuun alkoi ilmestyä mustia pisteitä, jotka vain kasvoivat. Mustia reikiä lisääntyi koko ajan ja pian en nähnyt enää mitään. Oli vain mustaa.


Metsästä minut oli löydetty seuraavana päivänä, kun isäni oli lähtenyt Onnin kanssa etsimään minua. Isäni on kertonut, että jo pihassa hevonen ei kuunnellut yhtään isääni, vaan kuljetti hänet kiitoravilla metsänaukiolle minun luokseni. Silloin makasin yhä tajuttomana metsässä. Kotiin minut kuljetettiin paareilla, jotka isä oli väkertänyt oksista ja köydestä.

Heräsin illalla ja löysin itseni huoneen sängystä ja lääkäri kertoi minun olevan halvaantunut kaulasta alaspäin. En enää pystyisi kävelemään, juoksemaan, seisomaan tai syömään itse. En pystyisi tekemään enää mitään itse, olin täysin autettava. Pystyin vain liikuttamaan päätäni ja puhumaan.

Koko perhe järkyttyi uutisesta ja isäni suuttui tosi pahasti. Hän uhkasi, että lähes koko ikänsä palvellut Onni-hevonen saisi lähteä. Hänen mielestään onnettomuus oli hevosen vika. Tästä uutisesta järkytyin lisää ja uhkasin, etten lähtisi mihinkään kuntoutukseen jos näin kävisi, sillä Onni on ollut kuitenkin paras ystäväni ja olemme kasvaneet yhdessä.
Myös kyläläiset järkyttyivät onnettomuudestani. Osa kielsi hevoset lapsiltaan, mutta osa alkoi suunnittelemaan ja pohtimaan ratsastusvälineitä hevosille ja etenkin ratsastajille. Mitään varusteita kun ei vielä ollut ratsastajille.

Perheelläni ei ollut varaa lähettää minua mihinkään kuntoutukseen, parantolaan, mutta onneksi kylälääkärimme auttoi minua parhaansa mukaan. Kuntoutus eteni todella hitaasti ja usein tuli takapakkia. Ainoa lohtuni oli se, että Onni ja Anni elelivät leppoisia vanhuuspäiviä ja kolmas nuori suomenhevonen oli tullut naapurista lainalle. Kuitenkin unelma omasta hevosesta oli murskana.


Reilu vuoden päästä kuntoutumisen aloittamisesta, ollessani kuusitoista, pystyin istua ilman mitään tukea ja oikea käteni toimi hieman. Esimerkiksi pystyin syödä itse, mutaa toki monien taukojen säätelemänä. Sillä käteni väsyi vielä paljon. Tänä kyseisenä syksynä kuntoutuminen eteni isoja harppauksia eteenpäin, vaikka mukaan mahtui onnistumisten lisäksi, pettymyksiä, surua ja Onnin menehtyminen.

20-vuotiaana, eli viisi vuotta onnettomuudestani pääsin istumaan edelleen lainassa olevan Lalli-tamman selkään. Sitä ennen sain päähäni kypärän, joita oli alettu suunnittelemaan ja valmistamaan melkein heti onnettomuudestani. Tuntui niin ihanalta, istua hevosen selässä ja kävellä pihassa, vaikka minua avustettiin ja tuettiin paljon. Olin taas onnellinen ja nautin elämästäni jälleen, sillä ratsastus auttoi minua lisää kuntoutumaan, vaikka en pystykään enää kävelemään ja liikun puisella pyörätuolilla. Kyseinen pyörätuoli tehtiin ruokapöydän tuolista ja siihen liitettiin vain renkaat tuolinjalkojen tilalle. Puuseppä naapuri sen minulle teki. Tuoli on helpottanut elämääni, kun ei tarvitse pelkästään sängyssä maata.

Omilleni muutto ei enää vammautumisen myötä onnistunut, joten jäin vanhempieni luokse kotikylääni asumaan, veljeni opiskellessa, luoden uraa ja seikkaillen maailmalla. Muutkin lapsuudenystäväni muuttivat ympäri Suomen. Mutta yksi lapsuudenystäväni jäi luokseni, hänen nimensä on Mathias. Hänestä en vielä olekaan teille mitään kertonut. Mathias on kanssani saman ikäinen nuori mies, ystäväni, tukijani ja tsemppaajani. Leikimme lapsena ja nuorina paljon yhdessä, kunnes kohtalokas onnettomuus kävi. Aluksi hän hylkäsi minut, ei käynyt luonani, sillä hän säikähti ja järkyttyi todella paljon onnettomuuden seurauksia. Mutta onneksi hän palasi elämääni takaisin, kun täytin kahdeksantoista.

Mathiaksen vanhemmat kuolivat hieman ennen joulua ja Mathias peri vanhempiensa asunnon. Yllätyin todella, kun hieman ennen 21-vuotis syntymäpäivääni Mathias pyysi minua muuttamaan hänen luokseen. Puinen mökki oli remontoitu ihan uudenveroiseksi. Mökki oli muokattu siten, että pystyin liikkumaan pyörätuolillani sisällä ja ulkona sujuvasti. Ystävyytemme oli syventynyt rakkaudeksi.


Asuimme Mathiaksen kanssa onnellisesti mökissämme. Joka päivä jaksoin ihailla häntä, kun mies jaksoi minun auttamisen lisäksi hoitaa lähes kaikki ulko- ja sisätyöt. Tietenkin tein kaikkea mitä itse pystyin ja jaksoin. Onneksi saimme kyläläisiltä, naapureilta ja vanhemmiltani apua. Minulla oli kylälääkärimme ohjaajamana kuntoutusta ja jumppaa kaksi kertaa viikossa ja fyysinen kuntoni pysyi hyvänä, ei oikein parantunut, mutta ei myöskään huonontunut. Lähitulevaisuuden suunnitelmissa meillä oli häät.

Olimme kerenneet asua yhdessä neljä vuotta. Mennyt talvi oli ollut todella kylmä ja lunta oli ollut tosi paljon. 1924 keväällä oli jo todella lämmintä ja kuivaa. Kesällä kuivuus lisääntyi, kun vettä ei satanut ollenkaan koko kesänä. Kylämme pellot, porkkana-, kaura- ja perunapellot kuihtuivat, kun emme saaneet vettä edes puroista. Elokuun viimeisenä yönä tuli myrsky. Salama iski rutikuivaan puuhun talomme vieressä. Kuului vain valtava pamahdus ja hetkessä puu oli tulessa. Heräsimme hirveään kuumuuteen, kun tuli nuoli mökkiämme. Mathias keskittyi siihen, että saisi minut ulos, eikä siksi huomannut, kuinka mökin katto alkoi sortua. Hän jäi sortuvan katon alle ja sai todella pahoja palovammoja. Mathias lähetettiin Helsinkiin sairaalaan, jossa hänen palovammoja hoidettiin, mieheni ollessa koomassa. Kolme viikkoa hänen elintoimintojaan ylläpidettiin koneilla, mutta kun hänen tilansa romahti, eikä paranemisen merkkejä näkynyt, irrotettiin hänet hengityskoneesta kaksi viikkoa ennen häitämme. Emme kerenneet mennä naimisiin, mutta elimme koko yhteisen aikamme onnellisina.

Tulipalo saatiin onneksi sammutettua, mutta lähes koko kylä paloi poroksi. Osa selvisi tulipalosta ja osa ei. Moni kylän vanhimmista asukkaista eivät selvinneet, vaan ne nuoremmat. He jotka selvisivät, muuttivat kaupunkeihin. Myöskään isäni ei selvinnyt tulipalosta, mutta muutin äitini kanssa Helsinkiin. Siellä minulla on hyvät kuntoutumismahdollisuudet myös. Kaiken lisäksi pikkuveljeni oli myös Helsingissä ja muutti luoksemme tulipalosta kuultuaan.

Kaikki oli jälleen lähes täydellistä. Olin vihdoin onnellinen, tyytyväinen elämääni, hyväksynyt itseni ja minusta oli tulossa vaimo, mutta nyt olen menettänyt isäni, puolisoni, häät ja rakkaan kotikylän, jossa olin asunut koko ikäni. Mitenköhän vielä elämäni tästä jatkuu?

Oliko tarina hyvä ja mielenkiintoinen?
Miten sinun mielestäsi Sinin tarina jatkuisi?

16.1.2018

TALVISIA KUVIA LUNASTA

1.

Jänis juoksee,
korvat huiskaa
pitkin vuorenrinteen
luiskaa.
Hännäntupsu
hieman keikkaa,
ilmavirtaa viikset leikkaa.

2.

Pupu arkana varoen
pelkää oksan ripsahdusta,
vaara varmasti asuvi,
pensaan tuuhean sisässä.

3.

4.

5.

Pikku pupu loikki,
jäisen pihan poikki.
Korviaan se heilutteli,
hännänpäätään keikutteli.

6.

7.

8.

9. 

10.

Pupu-parka on pulassa,
jänis aivan järkyttynyt,
kun ei tarkene käpälät,
tutisevat talvisäässä.

Mistä ostaisi mokomat,
karvakintaat kunnolliset,
viimansuojaksi käpälän,
tassuihin kivat lapaset.

11.

12.

Otti naavoja vähäsen,
sekaan hiukan sammalia,
niistä kintahat kutovi,
hanskat harsivi kokohon.

Enää ei tuo pakkaspoika
voisi tassua puraista.
Pupu tuosta on iloinen,
jänis aivan onnellinen.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

20.

Löytyikö suosikkikuvaa?

13.1.2018

PELOTTAVIA PUOMEJA

Vaihteeksi tänään tuntipostauksen vuoro, toivottavasti viihdytti postauksen parissa. Mukavia lukuhetkiä juuri sinulle!

Tänään menin vuoden ensimmäiselle ratsastustunnille, vaikka olenkin jo viime viikon torstai-iltana käynyt ratsastamassa itsenäisesti Vikkanilla. Tunnille sain uuden tuttavuuden, piensuomenhevosruuna Obbiksen. Obbis on yksityishevonen, joka käy tunneilla.
Harjasin hevosta karsinassa samaan aikaan hevosen syödessä heiniä. Kaviot sain putsattua hyvin, niin kuin myös sain satulan hyvin selkään. Mutta suitsia laittaessa hevonen alkoi nostelemaan päätä ja puri hampaat yhteen. Loppujen lopuksi suitset saatiin päähän ja kiinni, jonka jälkeen lähdettiin kentälle, kaikkien ollessa valmiita.

Kentällä korjasin vielä satulaa ja kiristin vyötä. Satulaa korjaillessa ja odottaessani, että saan penkin josta kiivetä kyytiin huomasin Obbiksen olevan aika malttamaton. Hevonen olisi halunnut jo mennä. Jalustimet olikin jo valmiiksi sopivan mittaiset, joten kiipesin kyytiin ja lähdin kävelemään uraa pitkin.
Alkukäynneissä otin ainoastaan tuntumaa Obbikseen ja tutustuin hevoseen. Pian jatkoimme ravissa tehden voltteja, ympyröitä ja taivutuksia. Käynnissä ja ravissa Obbis tuntui tosi mukavalta, askeleet oli letkeitä ja hevonen oli reipas.

Ravien jälkeen oli laukan nostojen vuoro. Laukka nostettiin L-päädystä ja laukattiin koko pitkä sivu. Aloitettiin oikealla kierroksella. Ensimmäisellä yrityksellä en saanut nostettua laukkaa. Seuraavilla yrityksillä onneksi laukka nousi kerta kerralta paremmin. 
Vaihdettiin suuntaa vasempaan kierrokseen ja laukattiin jälleen L-päädystä pitkä sivu. Suunnan aihdos ei onneksi vaikuttanut ja laukka sujui hyvin vasemmassa kierroksessa.

Muutamien laukannostojen jälkeen aloimme tulemaan pitkällä sivulla olevia puomeja. Puomit aloitettiin oikealla kierroksella, jotka tultiin puomeja ravissa.


Lähdin oikeassa kierroksessa L-päädystä tulemaan puomeja kohti ja niiden kohdalla Obbis päätti pelätä puomeja, eikä mennyt yli, vaan pysähtyi puomien eteen. Yllättäen tullutta pysähdystä hieman horjahdin, mutta kokosin itseni hetkessä ja pyysin hevosta ylittämään puomit. Lopuksi päästiin puomien yli käynnissä. Tämän jälkeen tuli vielä pari haparoivaa puomien ylitystä, mutta pyytämällä ja kehumalla puomien ylitys lähti sujumaan ja jopa ravissa päästiin puomien yli.

Vaihdettiin suuntaa vasempaan kierrokseen ja nyt tultiin puomeja c-päädystä päin. Puomien jälkeen piti tehdä laukkaympyrä L-päätyyn ja ylittää siellä oleva puomi. Tämä tehtävä ei lähtenyt onnistuakseen, kun ei laukka sujunut ympyrällä. En sitten tiedä, että onko laukka ympyrällä sille vaikeaa, mutta puomit sujui kyllä hyvin, ilman ylimääräisiä säikkymisiä. Onneksi. Viimeisellä vuorollamme sain raipan, joka helpotti hieman laukannostoa. Laukka nousi paremmin, mutta ei kuitenkaan pysynyt yllä kauaa, vaikka kaikkeni yritin.


Tämän jälkeen olikin jo loppuravien ja - käyntien vuoro. Tein paljon ympyröitä ja taivuttelin Obbista. Lopputunnista hevonen vaikutti oikein rennolta.
Vielä loppukäynneissä opettajan kerätessä puomeja, Obbis oli kauhuissaan kun puomi olikin ilmassa. "Kauhea tuo puomi, äsken se oli maassa ja nyt se liikkuu. Apua! Onks siin mörköjä?" Mua vaan nauratti, kun en ole ennen törmännyt hevoseen joka pelkäisi puomeja.

Kaiken kaikkiaan tunti meni ihan kivasti. Varmasti ensi kerralla menisi paremmin, tämä tunti olikin enimmäkseen tutustumista toisiimme.

9.1.2018

PUPUJEN ULKOILUTUS TALVELLA


Viime aikoina olen saanut ja nähnyt facebokissa kysymyksiä siitä, että voiko pupua ulkoiluttaa minkä verran talvella tai voiko sisäkanin siirtää talveksi ulos? Onko ulkokani kuinka rohkea? Mikä on sopiva aika siirtää pupu ulkoa sisälle? Ajattelin näihin kysymyksiin omien kokemusten kautta kirjoitella omia vastauksiani, kokemuksistani. Kertoa niin, miten minä ja perheemme toimimme.

Moni blogini lukija ja instagramini seuraaja varmasti tietääkin, että meillä puput asuvat keväästä syksyyn ulkona ja talven lämmittämättömässä varastossa, koska perheessämme on allergisia. Varaston lämpö menee ulkolämpöjen mukaan, mutta tänäkin talvena lämpö on pysynyt hyvin plussan puolella. Toki silloin, jos/kun tulee kovemmat pakkaset, niin laitetaan lämmitystä varastoon. Tämä olikin ainoa ratkaisu pupujen ottamisessa. Ostimme puput kasvattajalta, joka pitää pupuja kanssa ulkona ja talven navetassa, joten pupuillamme ei ollut muuta totuttelua, kuin uusi ympäristö ja uudet ihmiset. Niiden ei esimerkiksi tarvinnut totutella ulkona vaihteleviin säihin.


Ulkokanilla on paksumpi pohjavilla, joka auttaa kania pysymään lämpimänä talvellakin. Pohjavilla kasvaa sitä mukaan, kuin kelit viilenevät. Kesällä ulkokania ei voi viedä lämpimään taloon, sillä kani voi saada lämpöhalvauksen hyvin helposti ja sisäkania ei voi siirtää ulkokaniksi talvella, koska pohjavilla on ohuempi.


Jos haluat ulkokanin, niin silloin pupu kannattaa ostaa keväällä tai kesällä. Kaneja voi pitää ulkona niin kauan, kun vesi jäätyy juomapullossa, silloin viimeistään puput on hyvä siirtää sisätiloihin, esimerkiksi lämmittämättömään varastoon. Kun varasto on lämmittämätön voi kania myös ulkoiluttaa talvella valjaissa ulkona. Itse pidän pupuja 1-5 asteen pakkasilla viidestätoista minuutista puoleen tuntiin, riippuen täysin siitä, että miten puput viihtyvät ulkona.
Täysin sisäkania voi ulkoiluttaa ulkona leudoilla säillä maksimissaan noin viisitoista minuuttia, jos on jo kesällä ja syksyllä päässyt ulkoilemaan säännöllisesti ja tietenkin samalla pitää seurata miten pupusi käyttäytyy ulkona tai ulkoilun jälkeen. Voi olla myös niin, että pupu ei tykkää talven kylmyydestä tai sitten se nauttii siitä. Nämä on täysin yksilökohtaisia ja selviää vain kokeilemalla. Kuitenkin moni kani tykkää, kun pääsee talvella kaivamaan koloja ja riemuloikkiman lumihankeen.


Ulkokanista saa yhtä rohkean ja luottavaisen, kun sisäkanista. Pupujen kanssa pitää touhuta paljon, oli kyseessä sisä- tai ulkokani ja sitä kautta ne oppivat luottamaan ja tuntemaan hoitajaansa. Koen myös, että ulkokani on rohkeampi sisäkaniin verrattuna, sillä ulkona ollessaan puput tottuvat erilaisiin ääniin, kuten ohi ajavin autoihin. Mutta tuo voi myös johtua ainoastaan siitä, että toinen kani on rohkeampi kuin toinen, oli sitten kyseessä ulko- tai sisäkani.


Mulla on ollut tapana pitää Lunaa ja Liljaa vuorotellen ulkona, sillä se on helpompaa. Viime viikon sunnuntaina tein kuitenkin poikkeuksen ja otin molemmat puput samaan aikaan ulos. Meno olikin hetkittäin todella hektistä, kun piti katsoa ettei narut sotkeudu toisiinsa tai pupuihin. Luna keksi mennä puuliiterin alle ja kun sen olin saanut sieltä pois, ihan vain siksi, ettei jää jumiin, niin Lunan jälkeen liiterin alle livahti Lilja. Noh Liljaa vahtiessa, ettei kierrä itseään jumiin, karkasi Luna.
Vilkaisin sivulle, että pupu on ihan vieressä ja kaksi sekuntia myöhemmin Luna olikin jo poissa. Pieni paniikkihan siinä iski, kun en yhtään pupua nähnyt missään. Luotin kuitenkin siihen, että pupu ei lähde pihasta pois, kun suurimmaksi osaksi on aidattu piha, mutta myös avonainen portti. Näinhän siinä sitten kävi, pian Luna tulikin jo takaisin luokseni ja Liljakin oli kerinnyt tulla liiterin alta pois. Tämän jälkeen ulkoilu jatkui rauhallisemmissa merkeissä. Molemmat myös viihtyivät pitempään ulkona, aika meni ihan huomaamatta ja yllättäen oltiin ulkona lähes tunti. Mikäs siinä ulkoillessa, kun kaikki viihtyvät.

Tähän loppuun haluan vielä muistuttaa, että nämä olivat minun ajatuksiani aiheesta ja tämä on minun tapani toimia pupujemme kanssa ja molemmat voivat todella hyvin, kummallakaan ei ole talvisin ollut mitään flunssaa tai nuhaa. Tapoja on monia pitää pupuja, pääasia on kuitenkin se, että ne voivat hyvin, saavat liikuntaa, ruokaa ja huolenpitoa. Oikein mukavaa tiistaita juuri sinulle!