Elämä sijaislapsena/perheessä

Moikka lukijat! Tämä postaus tulee olemaan tällä hetkellä vaikein kirjoittamani postaus, sillä tämä on hyvin henkilökohtainen aihe. Pitkään olen pohtinut ja epäröinyt tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisua, nyt rohkenin, joten siksi toivon tälle hyvää vastaanottoa ja asiallista kommentointia aiheeseen liittyen. Tässä postauksessa en tule mainitsemaan kenenkään nimiä tai muita tietoja yksityisyyden suojaamisen takia.

Silloin, kun aloitin blogin melkein kaksi vuotta sitten, oli minulla kirjoituslinja, että mitä vähemmän tietoa tai kuvia minusta täällä on, sen parempi vain on. Pikkuhiljaa rupesin tästä "säännöstä" lipsumaan, ensin tuli kuvia, sitten tekstiä, jotka paljastivat asioita aina vain enemmän ja enemmän. Tästä aiheesta en kuitenkaan ole maininnut vielä kertaakaan. Tarinan tietää harvat, vain lähimmät ystävät ja sukulaiset. Suurin osa koulukavereistakaan ei edes tiedä. Sillä tämä on omalla tavallaan arka aihe, vaikka olen sinut kaikkien tapahtuneiden asioiden kanssa. Kohta kaikki tietää, kun postaus julkaistaan. Otsikko sen jo kertoo mikä on tämän postauksen aihe. Elämä sijaislapsena/perheessä. Olen aina ollut tietoinen siitä, että asun sijaisperheessä, eikä se ole ollut meillä mikään salaisuus missään vaiheessa. Enkä ole sitä myöskään itse pitänyt salaisuutena.

Haluan vielä tähän alun loppuun sanoa, että en ole ikinä pystynyt sanomaan biologisia vanhempiani äidiksi tai isäksi, sillä en ole ikinä nähnyt heitä (paitsi silloin vauvana, mutta niistä ei ole mitään muistikuvia), enkä tiedä heistä juuri mitään. Joten tässä postauksessakin ne sanat on vain sen takia lainausmerkkeihin laitettu ja myös siksi, että se helpottaa teitä lukijoita. He eivät ansaitse nimiä "äiti" tai "isä", ainakaan minulta, olenko sitten julma, sitä en tiedä, vai tuleeko ajatus vain siitä, kun en tunne heitä. Mutta eiköhän mennä tarinan pariin.

Synnyin Hämeenlinnassa vuonna 1997 maaliskuussa, keskosena, jos oikein muistan, niin pari kuukautta etuajassa. Sen ajan mitä olin sairaalassa, niin "äitini" kävi muutaman kerran sairaalassa hoitamassa minua, kunnes hylkäsi minut sinne sairaalaan. Hänen äitinsä, eli minun mummi taas oli enemmän käynyt sairaalassa. Ristiäiset he vielä piti minulle kesäkuussa, jonka jälkeen elin kaksi ensimmäistä elinvuottani lastenkodissa. Ensimmäisistä kahdesta vuodesta en muista mitään, mutta sen tiedän, että en osannut syödä ja siellä lastenkodissa ne hoitajat pakkosyöttivät minua. Siitä minulle on jäänyt hyvin herkkä nielu, en esimerkiksi pysty syödä jugurttia missä on jotain hedelmänpaloja tai joku muu vastaava ruoka, niin silloin tulee hyvin helposti oksennusrefleksi, nykyään jo harvemmin. Onneksi ajan kanssa olen oppinut syömään. Lastenkodista pääsin onneksi rakastavaan perheeseen ja kotiin jossa olen saanut elää turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Kun olin kolmannella luokalla minut adoptoitiin perheeseen, joten vaikka olen ollut (kasvatti)vanhempieni lapsi, niin silloin se virallistui ja biologisilla "vanhemmillani" ei ole sen jälkeen ollut mitään virkaa elämässäni, vaikka ei ennen adoptiotakaan fyysisellä tasolla, toki papereissa oli tietoja kuka on "äiti" jne. Adoptiosta olin tosi innoissani, kerroin siitä heti kavereille ja opettajille koulussa. Minun isosiskot oli siitä minulle vähän kateellisia ja sanoivat etteivät leiki minun kanssani, mutta nopeasti se kateus taisi mennä ohi, eikä siitä tullut mitään suurempaa ongelmaa, onneksi!

En tiedä "vanhempieni" nimiä, ikää tai ulkonäköä. Ainoat tiedot mitä tiedän, on se, että he ovat alkoholisteja ja valokuvien mukaan olen aika samannäköinen "äitini" kanssa. Tiedän myös, että minulla on sisko ja veli, jotka asuvat kotonaan ja heitä olen nähnyt silloin tällöin, kun olen tavannut mummua ja vaaria. Myös "vanhemmillani" oli monta mahdollisuutta tutustua minuun, kun tapailin mummua ja vaaria pienempänä, mutta ikinä he eivät halunneet nähdä minua, enkä minä, isompana varsinkaan ole halunnut nähdä ketään heistä. Biologinen mummuni pitää tekstiviesteillä yhteyttä, laittaa viestiä, syntymäpäivänäni, kesäloman alussa ja jouluna, mutta ei sen kummemmin pidetä yhteyttä.

Onhan sitä usein tullut pohdittua, että miksi juuri minä? Syitä huostaanottoon on alkoholi jonka takia "vanhempani" eivät pystyneet tai halunneet huolehtia minusta. Itsestäni on tuntunut, että he eivät halunneet pitää minua, kun (biologiset)sisarkuseni kuitenkin jäivät sinne, mutta varmasti vain eivät ole pystyneet, kun alkoholi on ollut niin iso tekijä heidän elämässään. Mutta näin on paljon parempi minun kannaltani! Olen täysin tyytyväinen, mitä minulla on tällä hetkellä, perhekuvion suhteen ja olen myös sinut kaikkien asioiden kanssa. niin, kuin tuossa aikaisemmin jo sen sanoin! En ole vihainen, enkä katkera mistään. Nämä asiat ovat menneisyyttä, joita on turha murehtia, kun niitä ei pysty muuttamaan. Kuitenkin minun kaikki asiat ovat kääntyneet tosi hyväksi. Olen saanut hyvät eväät elämään, vaikka alku olikin vaikea.

Ennakkoluuloisiin ihmisiin olen törmännyt jonkin verran. Jos olen keskustelun lomassa syystä tai toisesta lähtenyt kertomaan tätä tarinaa jollekin, niin usein ollaan kysytty suunnilleen tähän tyylin; "mitä olet tehnyt, että oot ollu lastenkodissa ja nyt sut on sijoitettu pois oman perheen luota" Tähän vastaukseni on ollut: "Joo, vauvanahan mä sairaalan keskoskaapistahan varastelin kaiken maailman johtoja ja mitä sieltä sattui löytymään ja kuljetin kotiini. Siinä syy." Tähän ovat sitten myös keskustelut päättyneet. Tämän tyyliset kommentit mitä milloinkin on tullut, niin on pistänyt minut aika varovaiseksi kenelle kerron ja kenelle en kerro. En oikeastaan koskaan puhu itse, vaan vastaan jos joku kysyy. Silloinkin puhun aika vastahakoisesti. Onneksi on ollut myös niitä hyviä vastaanottoja, kuunneltu loppuun, eikä olla ensimmäisten lauseiden jälkeen tuomittu. Tietämättäänhän ihmiset vain möläyttelevät ilkeästi asioita mitä oikeasti ei välttämättä tarkoita, mutta ei kannata möläytellä mitä sattuu, koska sen on tosi loukkaavaa kertojaa kohtaa.

Kun lähdin syksyllä 2014 Hämeenlinnaan opiskelemaan ja isosiskoni oli kanssa siellä viimeistä vuotta, niin kukaan koulun opiskelijoista ei pitkään aikaan tajunnut meidän olevan siskoksia, paitsi siskoni ja minun luokkalaiset tiesivät. Hämmästys oli suuri monelle, kun se paljastui monelle (vasta) keväällä. "Teillä on eri sukunimet, sen takia en tajunnut, mut ootte te kyllä aika samanoloisia" sanoi moni. Ollaan meitä myös joskus kaksosiksi luultu, kun olimme pienempiä, samanlaisen luonteen takia ja, kun molemmat olemme lyhyitä. Vaikka emme ole kenenkään siskoni tai veljeni kanssa biologista sukua, olemme silti sisaruksia. Sama pätee kaikkiin sukulaisiini, pidän heitä omina serkkuina, mummuina, pappoina ja täteinä, vaikka en ole mitään biologista sukua, mutta, kun olen vain elänyt heidän kanssaan, niin suurimmasta osasta suvusta on tullut elämän ja matkan varrella tosi läheisiä ja tärkeitä. Eikä sillä ole väliä, eikä merkitystä vaikka geenit eivät täsmää, vaan sillä on merkitystä, kuka on läsnä, huolehtii, neuvoo ja kasvattaa, kuka välittää, on tukena ja turvana silloin kun on paha olla. Se on tärkeintä, että on turvallisia aikuisia ja muita ihmisiä ympärillä!

Tässä oli minun tarinani, kokemuksiani ja hieman ajatuksiani sijaisperheessä asumisesta. Kysyä saa jos on jotain kysyttävää, vastaan niihin parhaani mukaan. Muistakaa jokaisella on oma, erilainen tarina olkaa ystävällisiä ja kunnioittakaa toisia. Iso kiitos siitä, että jaksoit lukea loppuun saakka 💖