Hei kaikki rakkaat lukijani.💓 Haluaisin puhua (tai siis kirjoittaa) teille yhdestä asiasta, josta olen, mutta vain vähän kertonut. Joissain postauksissa olen saattanut vain ohimennen mainita siitä. Ajattelin, että voisin tehdä ihan oman postauksen tälle asialle. Tämä postaus tulee olemaan todella henkilökohtainen. Sillä yhtä ainoaa asiaa varten täytyy paljastaa enemmän. Enemmän mitä uskaltasi. Keräsin kuitenkin rohkeuteni, kirjoitin ja julkaisin tämän postauksen.
Minulla on näkövamma. Joka on ollut minulla syntymästäni asti. Vaikka vielä kahden vuoden iässä pääsin läpi näkötesteistä. "Näköni ollessa normaali" Sitä ei pystytä korjaamaan leikkauksilla, ei edes silmälaseilla. Lasit vain tarkentavat näköäni. Se ei ole perinnöllinen. Se on nimeltään Colomboma. Silmieni mustuaiset ovat levinneet. Ne ei ole samalla lailla pyöreät mitä normaalisti. Mustuaiseni eivät myöskään supistu pienemmiksi esimerkiksi aurigonvaloon katsoessa. Eivätkä myöskään laajene hämärässä. Näköni haitta-aste on 60-70% Näkötestien kirjaintesteissä näen 2 ensimmäisä maksimissaan 3 riviä.
Näkövammani johtuu biologisen äitini raskausajan alkoholin käytöstä. Jolloin silmäni eivät pystyneet enään kehittymään loppuun, vaan vaurioituivat.
Pienempänä vain menin villinä eteenpäin. En ikinä ajatellut, että en näe yhtä hyvin kun muut. Silti olin mukana hyppimässä talon katolta trampoliinille tai keinutangolta lumihankeen. Mökillä laskin kesällä pyörällä mutkikasta kivistä metsäpolkua alas ja talvella pulkalla. En ikinä loukannut itseäni kovin pahasti. Vaikka pariin kertaan laskin puuta päin, onneksi pulkalla. Vasta vanhempana olen hetken miettinyt ja enemmän epäröinyt ennen kuin teen jotain. Silti vieläkin, menen ja teen. Enkä kauhesta mieti, että mitä jos tässä nyt sattuukin jotain. Enemmän mietin, että onko se viisasta.
Nytkin haaveena olisi, että voisin aloittaa salibändyn pelaamisen. Enkä haluaisi, että näkövammani estäisi sen. Saa nähdä mitä tulevaissus tuo tullessaan. En siis ole lopettaassa ratsastusta.
Näkövammaani ei huomaa arjessa kotona tai koulussa tutuissa ympäristöissä. Se unohtuu. Unohdan sen itsekkin. Näkövammani huomaa jos pitää opetella uusi reitti esimerkiksi työharjoittelupaikalle bussilla. Jos muille riittää, että menee sen reitin kerran, niin minä saatan mennä sen kolme kertaa ja olla vieläkin epävarma osaanko mennä ja pysähtyä oikeassa kohdassa. Tai ratsastaessa esteitä. Radan opetteleminen, hahmottaminen, ensin paperilla ja lopuksi vielä kentällä on vaikeaa. Ensimmmäisissä estekisoissa olin helpottunut kolmesta kiellosta, kun en ollut kerinnyt hahmottamaan ja oppimaan uusintarataa parin tunnin aikana.
Minä kun olen luonteeltani äkkipikainen, helposti hermostuva ihminen, näkövamma joissaiKun en n tarkkutta vaativissa tehtävissä on haitaksi.
Peruskoulussa minua kiusaattiin, kun joudun lukemaan lehtiä ja kirjoja jonkin verran lähempää kun muut. Kiusaaminen oli matkimista sekä tuli kommentteja "älä lue näin läheltä, lue näin normaalisti" ja naurua päälle. Silloin se tuntui pahalta ja toivoin, että minun ei tarvitsisi lukea ääneen tunneilla.
Vaikka kuuloni ei ole parempi, käytän sitä automaattisesti hyödyksi. Peruskoulussa opein tunnistamaan opettajien askeleiden äänellä tuleeko sieltä oma opetttaja. Tai avaimien helinän äänellä, kuka opettaja tulee. Parin vuoden aikana olen oppinut uudestaan nykyisten opettajien ja kavereideni askeleiden tunnistamisen, mutta se vaatii, että heillä on kengät jalassa.
Tätä postausta kirjoittaessa tuli mieleen yksi tilanne kun teimme koulussa himmeleitä. Minulla ei ollut oikein keskittymiskykyä siihen ja lopuksi hermostuin kun olin tehnyt sen jollain tavalla väärin. Vaikka sen olisi silläkin tavalla voinut tehdä ja jouduin purkamaan sen, seka aloittamaan melkein alusta asti. Puhuin jotain huonosta näöstäni niin tämä opettaja sanoo "sulla on lasit, eikö ne auta? Mulla varmasti on huonompi näkö kun sulla!" Vastaan sille: "näköni haitta-aste on 70%, en saa ikinä ajokorttia. Kummallakohan meistä on huonompi näkö" Jos jollain ihmisellä on silmälasit, niin se ei kerro koko totuutta. Vaan sen mitä näet. (tämä opettaja ei ole minun oma opettaja, en tuntenut häntä) Ei se opettaja sanonut sitä ilkeyttään, vaan tietämättömyyttään.
Apuvälineinä minulla on kohotaso, joka oli käytössä enemmän peruskoulun aikana läksyjen takia, jotta ryhti pysyisi hyvänä, eikä hartiat tule jumiin, suurennuslasi, käytin sitä, kun luin kirjoja sekä tietokone. Sain sen, kun aloitin ammattikoulun. Tietokone on muuten ihan normaali, mutta siihen on asennettu suurennusohjelma, joka helpottaa työskentelyäni koneella. Minulla on myös tosi siistit aurinkolasit vahvuuksilla, jotka tulee taas kevään mittaan käyttöön.
Peruskoulun viimeisellä keväällä ja sen jälkeen olen oppinut arvostamaan itseäni ja hyväksymään itseni tälläisenä mitä olen. Olen kiitollinen siitä, että näen vaikka heikommin mitä useammat muut ihmiset. Kaikki me olemme erilaisia ihmisiä. Ole ylpeä itsestäsi, koska olet erilainen mitä muut ovat. Mutta silti yhtä arvokas💓💗
Ihanasti kirjotettu😍🤗❤💗
VastaaPoistaKiitos ❤
Poista