ONNISTUMISET KASVATTAA

Tämä viikko on ollut hyvin ratsastuspainotteinen viikko. Maanantaina ja perjantaina olin Hentilässä tunneilla. Maanantaina ratsastustunnille sain Ritan. Tunnilla asetettiin ja koottiin käyntiä, sekä myöhemmin myös laukkaa. Vasen suunta on Ritalle helpompi, joten se sujui paremmin, oikeaan suuntaan meni vaikeammin, sen ollessa Ritalle haastava suunta. Tehtiin myös siirtymisiä koko rataleikkaalla.

Perjantaina sain Sirkkonin, ihan uuden tuttavuuden. Sirkkon on ex-ravuri, joten se vielä opettelee ratsun tapoja. On kyllä kehittynyt paljon. Tehtiin avotaivutuksia pitkillä sivuilla, mutta mä alkuun vain tein normi taivutuksia. Hetken päästä kun Sirkkon taipui, aloin työstämään avoja. Ensin ihan pieniä parin askeleen pätkiä, siitä edistyttiin ja lopuksi päätöksiin pitkät pätkät pitkillä sivuilla avoja. Tultiin myös ravissa loivaa kiemurauraa. Siinä huomasin, että vasempaan ruuna on vino. Kaarteet selkeästi on sille vaikeimpia ja niitä se korvasi vauhdilla. Lopuksi vielä laukattiin ympyrällä, eli hyvää treeniä Sirkkonille. Tykkäsin ratsastaa Sirkkonille  ja mieluusti sillä uudestaan ratsastan.

Mulle avotaivutukset on ollut jotenkin vaikeita, en tiedä miksi, mutta nyt perjantaina sain ne huvin onnistumaan. Vieläpä hevosella jolle ne on vaikeita. Aika jännä. Mutta on niitä kyllä viime aikoina treenattiin, lähes joka tunnilla.

Sitten hypätään ajassa taaksepäin, eli tiistaihin. Olin Okeroisten Tallilla kolmannen kerran ja siellä sain suomenhevosen Köpin,  mitä olin jo aiemmin toivonut. Kahdella edellisellä kerralla Sain fondin. Köpi oli oikein kiva ratsastaa, sen askeleet oli niin kivat, pehmeät ja tasaiset. Selässä oli oikein mukava istua.

Ja vielä lauantaina, eli eilen kävin liikuttamassa siskoni kanssa tuttuni ponit. Mentiin suurimmaksi osaksi käyntiä, mutta otettiin muutamat ravpätkät. Ja kyllä kroppa kiittää tuon ponin ratsastuksen jälkeen, keventäminen on niin nopeaa, kun ponilla on niin pienet askeleet. Mutta kiva aina auttaa ja liikkuttaa näitä poneja, vaikka etenkin daalia on hyvin jääräpäinen, sille päälle sattuessaan. Jouduin muutaman kerrran selästä laskeutumaan, kun aina ei ollut yhteisymmärrys sama mm sunnasta. Kovasti se yrittää testata, joten sen kanssa ei ei pidä luovutaa, kuten ei kenenkään hevosen kanssa. Instagramista @suokkiystavia voitte käydä katsomassa videon meidän retkestä.

BLOGI VANHALLA PAIKALLA

Heipähei ja tervetuloa! Kuten varmaan huomasit, niin blogi palasi juurilleen. Eli tänne bloggeriin. En jaksanut kaikkia 2018-2020 vuosien väliltä kaikkia postauksia siirtää, mutta osan postauksista nyt oon saanut tänne takaisin, ihan vain postaus kerrallaan kopioiden. Vielä pitää joitain postauksia muokata, pienentää kuvia ym. Mutta tulinpa nyt tämän asian tänne ilmoittamaan. Onko siellä vielä blogin seuraajia?

Nyt, kun oon vain lomalla, niin mulla on ollut vain aikaa. Käyn edelleen ratsastamassa maanntaisin ja perjantaisin Hentilässä. Lisäksi aloitin noin kolme viikkoa sitten Okeroisten tallilla ratsastustunnit tiistaisin. Eli nyt käyn ratsastamassa kolme kertaa viikossa maanantaisin, tiistaisn ja perjantaisin. Tosiaan, ennen kävin lauantaisin tunneilla, mutta koronan takia ryhmiä pienennettiin kolmeen ratsastajaan, jonka takia tunti siirtyi toistaiseksi  lauantailta perjantaille.

AURINGONLASKUJA

Mukavaa toukokuuta! Päivät kuluu, eikä viikonpäivinä meinaa muistaa, kun on niin paljon kotosalla. On tullut ulkoiltua aika paljon meetsissä , puolella ym. Vähän kaikkialla täällä Hollolassa.

Se, että on pääsyt ratsastamaan on auttanut jaksamaan näissä poikkeusoloissa. Instagramin @suokkiystavia puolella on nykyään enemmän juttuja. Se on vain niin helppo ja nopea kanava julkaista sisältöä, mutta blogin puolella jatkuu viime vuonna aloittamani viikkokoosteet.

KAUNIIT SILMÄT SULLA

 

Aina kun on ollut jokin mihin on pitänyt kehua toista, mulle on laitettu "kauniit silmät" "ihanat silmät". Aina. Aina mun silmiä kommentoidaan. Ja vieläkin.

Olen ollut silmistäni epävarma. Silmien mustuaisten rakenteesta, ja näöstäni. Usein olen miettinyt, että miksi ihmiset kommentoivat aina silmiäni, siksikö kun ne on erilaiset? Vai tarkoittavatko he tosissaan, vilpittömästi.

Seuraavassa kuvassa näet silmistäni, minkälaiset muatuaiset omistan. Ei, niissä ei ole pilareita

.

En osaa ottaa kehua "sulla on kauniit silmåt" kehuna, vaan aina epäilen, että sanot niin, koska et oo nähnyt samanlaisia silmiä ennen. En osaa nauttia niistä kehuista.

Olen aina silloin iloinen, kun kukaan ei kommentoi silmiäni. Silloin niistä ei kysytä mitään. Välillä mua vain kyllästyttää. Mulle ne on kuitekin silmät muiden joukossa. Voisiko ne olla sulle silmät muiden joukossa? Ainiin, eihän ne voi. Ne on niin harvinaiset, ettet varmaan koskaan ennen oo samanlaisia silmiä nähnyt. Etkä taida nähdä.

Ehkä mä joskus opin nauttimaan kehuista.

PONIRATSASTAJA IS BACK

Pitkästä aikaa lähdin vähän poneilemaan. Sari ajoi Ulffia ja minä köpöttelin Daalialla.

Tehtiin semmoinen pieni hyvän mielen lenkki ja samalla Sari napsi vähän kuvia.

Daalia yllätti mut positiivisesti. Huomasin, että mitä vähemmän ponia komensi,

ja mitä enemmän kehui pienestä niin sitä parempi poni oli.

Daalia on kyllä niin super söpö kun sillä on karvanlähtöaika. Talvisin se on musta ja kesällä tosi vaalea.

Jaan huomenna tänne blogiin lisää kuvia, mitä otettiin tiistaina poneilun jälkeen.

Käytiin pienellä ajelulla ja löydettiin lato, sitten sää vaihtui...

MITÄ MULLE KUULUU? MUUTTO, RATSASTUS, TYÖT

Hei vaan hei, ihan kaikille. onko siellä ruudun toisella puolella vielä lukijoita? Niin pitkäkai taas venynyt postausväli.

Noh, viime päivät ovat olleet aika moista vuoristorataa. Ensin varmistui, että voisin aloittaa uudessa työpaikassa, hoidin muuttoa, sitten tulikin ilmoitus etten voi aloittaa, koska korona. Noh, ei sille mitään voi, vaikka se harmitti. Samaan syssyyn sain tietää, että en voisi jatkaa työharjoitteluni nykyisessä työpaikassa. Vaikka siitä kun ensin sanottiin, että kun päiväkoti on auki, niin voit olla, mutta seuraavana päivänä viesti oli ihan päinvastainanen.

Viime viikolla myös muutin, joten iltapäivät ja loppuviikosta koko päivät meni siinä, että pakkasin, siivosin ja vein tavaroita. perjantaina vietiin kalusteet. Pikkuhiljaa tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Alun perin aioin muuttaa tähän uuteen asuntoon sen takia, että olisi helpompi ja lyhyempi matka työpaikalle menevään bussipysäkille, mutta vaikka kuvio alkoi näyttämään epävarmalta, niin päätin muuttaa, mutta silloin en tiennyt etten saisi olla nykyisessä työssäni.

Olen parina perjantaina käynyt siskoni Sarin seurana Vuokraamassa Vikkania, kun taas Sari on vuokrannut Ritaa. Olemme vähän maastoillut ja olleet myös kentällä.

Ratsastukset ovat pitkän aikaa, lähes koko helmikuun sujuneet vaihtelevasti. Jännitin hevosen pieniltäkin yllättävää liikettä, pelkäsin, etten hallitse tilannetta, saatoin yhtäkkiä kesken laukan muistaa taannoisen putoamisen ja mennä siitä ihan lukkoon, jolloin piti ottaa muutama askel käyntiä, rentoutua ja nostaa uusi laukka. Puhuin tästä vanhemmilleni, opettajalleni ja tallikavereilleni. Jokainen heistä sanoi lähes samat sanat "ei se mikään ihme ole, ota ihan rauhassa. Oli se kuitenkin pahanmakuinen ja tilanne, joka olisi voinut päättyä ikävästi." Silti vain kummastelin ja välillä jopa ärsyynnyin mun peloista, jännityksestä ja ahdistuksista. Kun eihän mua pidä pelottaa, jännittää ja ahdistaa laji, jota täysillä kuitenkin rakastan. Josta nautin. Jota haluan harrastaa. Missään vaiheessa ei käynyt mielessäni, että lopettaisin.

Pikkuhiljaa huomasin niiden pelkotilojen vähenevän ja häviävän. Huomasin taas nauttivani ratsastamisesta.

Kunnes oli aika mennä jälleen pellolle. Sydän hakkasi hullun lailla, ja joku ääni huusi, ei ei pellolle! Mutta, enhän mä halunnut olla se ilonpilaaja, etenkin kuin kettä oli silloin aika huonossa kunnossa. Jotain pari viikkoa sitten. Ääni päässäni sai vastalauseen "ole sinä hiljaa, en nyt kuuntele sua."
Kohtasin sen mörön päässäni ja hetki hetkeltä sen valta aivoissani mureni ja mä olin se valtias.
Tottakai Obbis sillä tunnilla oli säikkynä. Herra päätti sinkoilla karkuun lepattavia lankoja ja milloin mitäkin. Tuulikin oli tosi kamala sen mielestä. Alkuun itsekin hermoilin, mutta pikkuhiljaa rentouduin ja tunti lähti sujumaan. Suurin onnistuminen tuolloin oli, kun päätin uskaltaa laukata.

Nyt on taas alkanut tuntumaan siltä, että ratsastus sujuu mukavasti. Olen saanut itseluottamukseni takaisin. Pala palalta, hetki hetkeltä itseluottamus on kasvanut.

Tänään laukatessa Obbiksella ympäri kenttää, ilman huolen häivää ajattelin "Wau, miten siistiä, itseluottamuksen on palannut. Jee, hyvä minä!"

RATSASTUSONNETTOMUUS, MUUTTIKO SE MUA RATSASTAJANA?

Käsittelin tätä aihetta jo hieman instagramin puolella, mutta koen, että haluan kirjoittaa isomman postauksen tänne blogin puolelle.

Tammkuun 13 päivä, maanantaina, ilta joka jäi mieleen. Olin tuttuun tapaan ratsastamassa ratsastustunnillani. Tunnille sain Ritan. Seurailin tammaa jo edelisellä tunnilla. Hyvillä mielin nousin sitten Ritan selkään, sillä mikään ei viitannut mitenkään tapahtumiin. Alkutunti sujui mukavasti. Laukkakin alkuun onnistui oikein hyvin, mutta viimeiseksi jäänyt hetki tuli ihan puskista. Olin nostamassa pellolla laukkaa, mutta Rita ryösti kavereiden perään, ehtimättä antaa edes laukka-apuja. Tamma lähti pukkilaukkaa ja mä tipuin pää edellä jäiselle pellolle. Aika rajun osuman jälkeen silmissäni sumeni ja maailma vain pyöri, kun yritin nousta maasta ylös, samoiten pään liikuttaminen sattui otsalohkoilla, päälaella ja takaraivossa. Aika nopeasti ambulanssi olikin tallilla ja sillä menin sairaalaan kuviin ja tarkkailuun.

Selvisin onneksi aivotärähdyksellä ja väsymysoireilla tilanteesta jossa oli ainekset paljon pahempaan. Leuka ja hampaat ottivat myös osumaa, jotka myös elvisivät tärskyillä. Hammaslääkäri oikein ihmetteli, että ihme, että hampaat selvisivät rajusta osumasta. Pikkuhiljaa myös väsymysoireet ovat alkaneet helpottaman.

Tämän jälkeen ratsastukseen tuli reilu parin viikon tauko, vaikka tallilla olinkin jo maanantaina 27.1. tasan kaksi viikkoa putoamisen jälkeen. Silloin mulla oli tarkoitus mennä ratsastamaan, mutta tunnit peruuntuivat viime hetkellä, kun kentän valot eivät toimineet. Hoideltiin hevosia ja tehtiin iltatallia. Seuraavan kerran olin tallilla 31.1. perjantaina, kun Sari otti kuvia musta ja Vikanista. Näitä kuvia, mitä tässä postauksessa esiintyy. Tuolloin istuin noin kymmenen minuuttia Vikkanin selässä. Yllätyin, kun aloin jännittämään, sillä missään vaiheessa ratsastustauon aikana mulla ei ollut mielessäni käynyt, että hevosen selkään noustessa uudestaan mua alkaisi jännittämään tai että pelkäisin ja ahdistuisin. Aina kun joku kysyi, että jäikö sulle pelkoa, niin vastasin, että ei jäänyt, aion uudestaan nousta hevosne selkään, mahdollisimman pian.

Nyt, kun olen käynyt tippumisen jälkeen kolme kertaa ratsastamassa, niin olen huomannut, että kesken kaiken saattaa muistua mieleen joku tippumiseen liittyvä tapahtuma, milloin ambulanssikyyti, milloin kypärän iskeytymisen ja hajoamisen ääni maahan tai vaikka epävarmuus päästäni sairaalassa, kun pohdittiin onko siellä mitään rikki vai ei. Kuvia katsottiin monesti ja päätä tunnusteltiin, se epävarmuus oli todella ahdistavaa.

Kahdella ensimmäisellä ratsastuskerralla en laukannut. Ensimmäinen ratsastus tippumisen jälkeen oli maasto,

siinä meni ensimmäinen 10 minuuttia siihen, että itse rentouduin, jonka jälkeen olikin mukava maastoreissu.

Jännitin, vaikka mulla oli luottoratsuni, rakas hevosystäväni Vikkan ratsunani. Maailman kiltein hevonen,

joka ei tee mitään yllättävää. Toinen ratsastuskerta oli maanantaina 3.2.

Slloin mua ei ahdistanut ja jännittänyt kertaakaan

ja ratsastuksesta jäi hyvä fiilis.

Mutta lauantaina 8.2. tilanne oli taas eri.

Nimittäin alkukäyntien jälkeen laukattiin kenttää ympäri, en siihen ollut varautunut, joten nostin laukan,

mutta kesken kaiken iski se ahdistus, jonka jälkeen laukka ei enää sujunut. Jännitin,

yritin nostaa laukkaa, mutta samalla takerruin ohjin, joten tietenkään Viuhka (hevonen jolla ratsastin)

ei ymmärtänyt mitä siltä pyysin tai oikeastaan yritin pyytää.

Siinä piti vain rauhoittaa itseni ja pitää pieni tauko.

Hetken päästä vaihdettiin suuntaa ja jatkettiin vielä hetki laukkaa, tällöin laukka sujui ongelmitta.

Myöhemmin tunnilla mentiin laukkaamaan pellolle, jossa olin aiemmmin tammikuussa lahjakkaasti pää edellä maahan pudonnut.

Siinä vaiheessa romahdin täysin.

Jännityin ja ahdistuin ihan kunnolla, enkä millään meinannut rentoutua Viuhkan selässä,

jolloin hevonen aisti ahdistukseni ja jännittyi itsekin, kun mä taas tunsin hevosen jännittyvän, menin vain entistä enemmän solmuun.

Ajatukset mylläsivät ja pohdin, että tulenko alas vai jatkanko käyntiä eteenpäin.

Päädyin jäämään hevosen selkään, kuljin käyntiä muiden mukana. Tuli vuoroni nostaa laukka, mutta siihen en kyennyt.

Pudisitin päätäni opettajalleni, etten halua laukata. eikä sitten tarvinut.

Jäin tallinpäätyyn kävelemään kun muut laukkasivat edes takas pellolla. Siinä kävellessä taas rentouduin.

Tunnin loppukäynnit käveltiin kujassa tallin pihaan. Siinä jossain vaiheessa 

Viuhka reagoi johonkin, ottamalla muutaman raviaskeleen ja pukitti perään, ihan pienesti.

Johon itse reagoin jännittymällä. Olen selvästi muuttunut araksi hevosen selässä.

En tiedä, mutta onko se jotain, etten ehkä hallitsekkaan hevosta?

Ilmeisesti kuitenkin olen säikähtänyt tuota tippumista, enemmän kuin olen tajunnut.

Mun varmasti pitää edetä siihen tahtiin, kun mikä itsestäni tuntuu hyvältä, pikku hiljaa.

Olisi kiva, jos voisin kuulla teiltä jos olet tippunut pahemmin, jossa on ollut ainekset pahempaankin loukkaantumiseen,

mutta ihmeen kaupalla selvinnyt säikähdyksellä, mikälaisia ajatuksia se herätti, säikähditkö?

Auttaako tässä vain aika? vai viekö se tilannettta huonomaan? Onko tämä arkuus ohimenevää?

PALUU RATSAILLE

Käytiin tänään, perjantaina tallilla kuvailemassa mun siskoni Sarin kanssa. Vihdoin sain talvisia kuvia. Nyt taas on hetkeksi erilaisia kuvia Vikkanin kanssa 🤩 Näitä kuvia tulee näkymään nyt instan "suokkiystavia tilillä ja täällä blogissa.

Teki myös ihan hyvää istua kymmenen minuuttia Vikkanin selässä, kuvauksien aikana, kun selvästi tuosta viimeisestä tippumisesta oli joku mörkö takaraivoon jäänyt kummittelemaan.👻

☆

Mulle on sanottu tässä viime viikkojen aikana, että "sulla on ollut huonoa tuuria nyt ratsastuksessa." No onhan se sitäkin, kun putoaa ja loukkaantuu kahdesti viiden kuukauden sisällä. Toki onneksi molemmista loukkaantumisista olen suht nopeasti toipunut.

☆

Mutta kyllä mulla vain oli tuuria, onnea ja suojelusenkeli olkapäällä, kun tuossa ei nyt käynyt pahemmin ja selvisin aivotärähdyksellä. Hammaslääkärikin sanoi mulle "ihme, ettei hampaisiinkaan tullut mitään, kun leuka kolahti maahan ja hampaat suht kovaa napsahtanu yhteen."

Toki siitä aivotärähdyksestä näyttäisi jääneen tasapainoon joku häiriö ja myös väsähdän helposti esim töissä, siksi tarvitsen lepoa enemmän.

☆

Pääsisiköhän huomenna, lauantaina ratsastamaan?🐴

KYLLÄ KYPÄRÄLLE

Urheilija ei tervettä päivää näe.

Olin maanantaina (13.1.19.) ratsastamassa suomenhevostamma Ritalla. Pitkään tunti sujui hyvin. Tehtävät onnistuivat ja Rita toimi hyvin. Mikään sen käytöksessä ei viitannut tulevaan. Kenttä oli niin kova joten menimme laukkaamaan pellolle. Muutamat ensimmäiset nostot sujui hyvin. Viimeisellä laukannostolla Rita ryösti kavereiden perään ja heitti parit pukit. Tipuin pää edellä kovaan maahan. Isku oli todella kova. Kypärän iskiessä maahan, ääni oli kuulunut pellon toiseen päähän, jossa muut jo olivat. Hetken aikaa näkyi tähtiä, silmissä sumeni ja päähän alkoi koskemaan heti. Opettaja soitti ambulanssin heti, sillä pään liikuttaminen sattui pään alueella eikä pystyyn nouseminen onnistunut huimauksen vuoksi, vaikka sitä yritin pari kertaa. Myös leukaan tuli verta vuotava ruhje, se sai kovan osuman maahan.
☆
Ambulanssi tuli nopeasti, vaikka sen odottaminen tuntui ikuisuudelta. Pillit päällä sairaalaan, matkalla päätäni tuettiin ja mulle kaikenlaista höpöteltiin. Niin kauan kun vamman laadusta ei ollut tietoa, niin mua hoidettiin kuin pahemman aivovamman saanutta. Muunmuassa pää tuettiin, mahdollisimman vähän liikutettiin ja paita leikattiin. Siellä sairaalassa kuvattiin pää, kaula, niska, selkä ja keuhkot. Eli kaikki. He sanoivat, että putoamistilanteissa ja pään vammoissa pitää varuiksi näin toimia. Hyvä vain, että kunnolla tarkistavat. Kipujen takia pelkäsin kovasti. Sillä edes normaali kipulääke ei auttanut, vaan joutuivat antamaan lääkettä joka lasketaan huumeeksi. Sekään ei heti auttanut.
Kuvat katsottiin kahdesti, sillä lääkäri halusi olla tarkka, hän myös löysi jonkun kohoaman, mikä todettiin kuitenkin eikriittiseksi. Mitään vakavaa onneksi ei löytynyt ja selvisin aivotärähdyksellä.

Seuraavana päivänä, eli tiistaina kuvattiin leuka, sillä se oli myös kipeä. (edellisenä päivänä oli tunnoton) Murtumia sielläkään ei onneksi ollut, mutta pari viikkoa pitää olla pehmeällä ruokavaliolla ja tulee myös kahden viikon päästä hammaslääkäri, joka vielä tarkistaa hampaat. Tiistaina myös pään alueen kuvat oli katsottu kolmanne kerran, ettei varmasti mitään ole.
☆
Hassua oli se, että ambulanssikuskeja/ensihoitajia ja sairaanhoitajia kiinnosti mun silmät, niistä kyseltiin ja silmiäni ihailtiin. Ambulanssin ensihoitaja jopa luuli, että mustuiset olivat vaurioituneet tippumisen vuoksi. Sairaalassa yksi hoitaja jopa pyysi toisen niitä katsomaan. "kauniit silmät, en oo tuommoisia ennen nähnyt" hän sanoi. Vaikka kehut silmistäni tuntuu hyvältä, niin siinä tilanteessa se kyllä vähän häiritsi.
☆
Kypärä. Ilman sitä en näin olisi selvinnyt. Se pelasti paljon. Kypärä = halpa henkivakuutus. Älä nouse hevosen selkään koskaan ilman kypärää. Edes paria kuvaa varten. Mun seuraava ostos onkin uusi kypärä. #kylläkypärälle

Tein myös sen päätöksen, että jatkossa aina hevosen selkään noustessa pistän turvaliivin päälle.

Ambulanssissa ja akuutissa oli ihan huvittavaa kuulla hoitajien tippumis- ja ratsastuskertomuksia/kokemuksia. Ensihoitaja kertoi tumpanneesa tupakan kengänpohjaan ja hevonen säpsähtänyt jotain, sitten hän oli tippunut. Joku sairaanhoitaja oli polttareissaan ratsastanut ja jännittänyt niin paljon että hevonen oli säikähtänyt. Ja jonkun hoitajan puoliso oli pakottanut hevosen selkään.

VUOSI 2019

Mistä kaikesta muistan vuoden 2019?

- Tallillamme syntyi kolme varsaa, mutta yksi varsa menetti kahdesti emänsä. Ensin oman ja sitten keinoemon. Lopuksi pieni muutti pois.

- Viivi tiputti mut kahdesti esteillä ja satutin polveni. Ollessani akuutissa naureskelin epäonnistuneille kuville, vaikka polveen sattuikin kovasti.

- Tippumisen jälkeen tuntui pitkään, että ratsastuksessa mikään ei suju mitenkään ja kaikki menee vain pieleen. Pikku hiljaa loppusyksyn ja alkutalven, eli loka-marraskuun aikana onneksi tunnit alkoivat taas lähteä parempaan suuntaan.

- Sain töitä! Ja nyt tuttuun tapaan stressaan kulkemista. Vaikka tiedän saavani siihen apua ja kuitenkin onnistun reitin kulkemisessa, niin vakio hermoilun aihe tämä on.

- Nuorten 18-30 vuotiaiden näkövammaisten kuukausittainen tapaamisryhmätoiminta alkoi ja siellä olen tutustunut uusiin ihmisiin.

- Kohtasin ihmisä, jotka laukoivat mitä typerämpiä kommentteja näkövammastani, mutta myös ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Nämä kaksi taitanee kulkea käsikädessä, vähän vuorotellen molempia.

- Vuoden kohokohtia oli myös reissu Porin Yyterin hiekarannoille viikoksi. Sekä myös Subwaylle pääsy yli neljän vuoden tauon jälkeen. Tänä keväänä subiin ilmestyi gluteeeniton sämpylävaihtoehto. Ja siitä olin erittäin iloinen.

ISTUNTATUNTI

Tässä videomateriaalia vielä muutaman viikon takaisesta ratsastustunnista, joka oli ensimmäinen tunti Viiviltä putoamisen jälkeen.

Muistan kun pyöräilin tallille ja syystä tai toisesta mua jännitti. Jännitys onneksi hävisi kun pääsin ratsaille.

Tuolle tunnille sain Obbiksen.

Meillä tosiaan oli istuntatunti ja mentiin suurimmaksi osaksi löysin ohjin. Tämä oli mukava ja opettavainen tunti.

Tunti sujui myös ihan mukavasti, siihen nähden, että olin juuri ollut kentältä poissa kuukauden.

Istuntatreenit ovat kyllä yksiä mun lempparitehtäviä.

Linkki videoon

https://www.youtube.com/watch?v=9XlxjMkyQpc&t=15s

UUTISIA POLVESTA

Kävin tänään lääkärissä ja siinä katsottiin polven vauriot.

Polven vauriot, jotka tuli Viivin selästä lentelyn vuoksi. Ja mulla on teille hyviä uutisia!

Joo polvessa oli nivelkierukan lievä repeämä ja sivusiteen revähdys, mutta vamma ei onneksi ole niin paha miltä aluksi vaikutti.

Eli leikkausta ei tarvita. Edes mangeettikuvia ei otettu, kun ei kuulemma tarvinnut. Toki se ratkaisu ihmetytti, mutta kaipa lääkärit tietävät mitä tekevät.

Polven pitäisi toipua muutamassa viikossa kuntoon. Sillä pitää vain kävellä, aluksi keppien kanssa,

mutta ne jää pikkuhiljaa tämän viikon aikana pois.

Ratsastamaan saan mennä heti, kun pystyn juosta kilometrin ilman kipuja.

Seuraavat päivät kertovat paljon, että mihin suuntaan tämä polvi lähtee menemään. Toki polvi jää seurantaan.

ESTETUNTI JOKAPÄÄTTYI SAIRAALAAN

Kuvat: Sari Nikki.

Verryttelyssä kaikki meni vielä hyvin. Alkuun meillä ei ollut mitään ongelmia.

Viivi liikkui sopivasti eteen. Mutta heti kun oli vuoro hypätä, niin ajattelin, ettei tänään oikein onnistu.

Ei mikään. Ja kuinka oikeassa tuon ajatukseni kanssa olinkaan.

Ensimmäisen hypyn jälkeen Viivi pysähtyi heti esteen jälkeen ja veti pään alas. Ja tottakai sinkosin sieltä alas.

No ei mitään, selkä vähän tärähti, mutta heti vain takasin selkään ja uusi yritys. Tilanne toistui samalla tavalla,

mutta nyt päätin etten tule enää toiste alas ja kynsin, hampain kiipesin takasin satulaan, vaikka helpompi olisi

ollut mätkähtää maahan. Mutta päätin, että en halunnut pudota toista kertaa!

Tämän jälkeen hypyt sujuivatkin ihan ookoo. Aloin luottamaan, että hevonen ei enää testaile/pelleile.

Etenkin toisiksi viimeiset hypyt onnistuivat hyvin, se lisäsi luottamusta, että loppu sujuu hyvin.

Viimeisellä kerralla ristikkoa korotettiin pikkuisen. Viivi lähti hyvin kavaleteille, ristikko ylitettiin ja heti tuli stoppi ja pää meni alas. Ja tietysti sinkosin sieltä yhtä yllättäen alas. Aika hyvin jaloilleni tulin, mutta kuitenkin tasapaino ei pysynyt, vaan vauhdin siivittämänä kaatusin polven samalla vääntyessä, ikävästi. Sieltä ei sitten enää Viivin selkään noustu. Koska polvi vääntyi ikävästi tippuessani ja jalka ei kestänyt painoa juuri lainkaan.

SÄÄTÖÄ AKUUTISSA 

Tallilta päästyäni kotiin, kävin suihkussa, söin iltapalaa ja lähdin siskoni kanssa akuuttiin kun polvi oli turvonnut,

kipeä, eikä kestänyt astua. Ensin odotettiin kaksi tuntia väärässä paikassa,

kunnes selvisi, että meitä oltiin kutsuttu jo. Mutta kun mentiin kyselee, että minne meitä oli tarkoitettu mennä,

niin meidät oli ohjattu väärään paikkaan.

No sen jälkeen onneksi päästiin nopeasti hoitajan luokse.

Tai hän tuli meidän luokse käytävälle, vähän paineli polvea ja ohjasi röntgeniin.

Röntgenin jälkeen ei oltu edes päästy vielä takaisin odotusaulaan, kun meitä oltiin jo kyselty.

Mentiin sitten koputtaa lääkärin huoneeseen, niin siellä lääkäri tokaisi että "ja sun perässä mä oon joutunut juoksee" 

Vastasin, että: "no kuule, minkä sille voin, että mua ohjaillaan väärin ja käytiin me juomassakin tuossa." 

Hän antoi vain pari kipulääkettä, kunnes hetken päästä tuli uusi lääkäri tutkimaan polvea.

Hetken hän väänteli ja paineli sen mitä pystyi ja sanoi, että katsoo vielä kuvat ja kertoo sitten.

 Sain lisää kipulääkettä, koska edellisistä ei ollut tehoa.

Vähän ajan päästä lääkäri väänteli lisää jalkaa. Kertoi, ettei ole murtumaa, mutta näillä näkymin siinä on nivelkierukan repeämä. Ehkä mahdollisesti muutakin. Se selviää mangeettikuvauksissa, jotka on ensi toivottavasti ensi viikolla. Joudun myös menemään polven tähystyseikkaukseen, kuvausten jälkeen.

Tällä hetkellä jalassa on jalkatuki ja liikun keppien kanssa. Niin ja sain myös aika vahvat kipulääkkeet.

Istuin pyörätuolissa ja tottakai se odottelu oli tylsää, etenkin kun kipu jalassa vain illan ja yön mittaan lisääntyi.

Viihdytin itseäni näillä epäonnistumiskuvilla ja seikkailin myös sillä pyörätuolilla.

Tietysti aina silloin olin liikkeessä kun lääkäri tai hoitaja tuli tutkimaan ja kyselemään.

Tällä hetkellä on saikkua kolme viikkoa ja ensi viikolla saan tietää lisää lisätutkimusten jälkeen.

Niin ja se lääkäri ei osannut sanoa polven paranemisennusteesta vielä mitään.

Mutta näillä näkymin mahdollisesti pitkä tauko ratsastukseen tulossa, jos polvi on pahemmin rikki..

 Sehän mua harmittaa tässä eniten. Tietysti.

Pidetään kuitenkin sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan, ettei polvi kuitenkaan olisi pahasti rikki! 

Vielä kun mikään ei ole varmaa, niin toivoa on!