SODASSA

Maa oli peittynyt viikko sitten puuterilumeen. Jäähileet kimmelsivät puiden oksilla, lumihangessa ja ilmassa. Jäähileitä, pieniä kristallisia timantteja, tai millä niitä kuvailisi, sataa vain lisää. Kristallisateelle ei näy loppua. Lumi narskui jalkojeni alla kävellessäni. Pakkanen kiristää, jo hieman kylmettyneitä sormiani ja nenänpäätäni. Edellinen yö oli rauhallinen, eikä näkynyt vihollisia. Vielä on onneksi rauhallista. Voin nauttia kauniista joulukuun aamusta. Ihan rauhassa.

Olin päässyt pieneltä lenkiltä leiriimme. Istahdin, kaveri tarjosi juotavaa ja syötävää. Suljin silmäni ja vaivuin ajatuksiini. Sota on loppunut, sanon halatessani vaimoani, pieniä lapsiani, kaksosia, tytärtäni ja poikaani. Nyt olen palannut pysyvästi, enää teidän ei tarvitse pelätä ja minun ei tarvitse lähteä kotoa pois. Minulla on ollut teitä kaikkia niin kova ikävä. Alamme juomaan kupposen kuumaa. Vihdoin olemme kokonainen perhe.

Kuuluu huutoa. Säpsähdän hereille ajatuksistani, huokaisen, olisipa tilanne oikeasti parempi. Tämä näyttää todella huonolta tällä hetkellä. Pitää taas lähteä, vihollinen lähestyy. Aamun kauneus ja rauhallisuus on hetkessä ohi. Hyppään nopealla loikalla hevoseni selkään ja lähdemme metsän siimenikseen. Jakaudumme kahtia, jotta saisimme saarrettua vihollista paremmin.

Taistelemme maamme puolesta, itsenäisyydestä, kansalaisuudesta, kaupungeista, ruoasta. Ihan kaikesta. Suomi on meidän. Ilma on täyttynyt savusta, kun pommit ja kranaatit räjähtelevät, kiväärit laukovat luoteja ja panssariajoneuvoilla ajetaan ympäri metsää. Kuuluu hevosen hirnuntaa, epämääräistä huutoa, laukauksia ja moottorin pärinää.

Sain tehtävän siirtyä sivummalle. Taputin hevostani, kiitin rohkeudesta.

Me olimme kaksin, pienen mutkan takana. Tästä meitä ei pitäisi nähdä.

Mutta niin ajatteli joku toinenkin. Vihollinen. Me olimme vastakkain. Tuijotimme vain toisiamme. Välissämme oli muutamia metrejä. En aikonut perääntyä. Mutta, ei vihollinenkaan.

Nopeus ratkaisisi. Kumpi reagoisi nopeammin? Tartuin olallani roikkuvaan kivääriini. Samoin teki vihollinen.

Kuului laukaus.

Näin kuinka vihollinen lysähti hevosensa päällä. Loukkaantuiko hän? En jäänyt sitä pohtimaan, sillä oma hevoseni oli loukkaantunut. Vihollinen oli osunut, hevoseeni. Mutta minä osuin häneen. Hänestä ei olisi vaaraa enää.

Nousin alas hevosen selästä. Rakas hevoseni ei kauaa selviäisi. Verta vuoti ryntäistä, kuin Niagaran putous.

Löysin syrjäisen kuusikon. Menimme suojaan seitsemän ison havukuusen sekaan. Lunta oli satanut koko päivän ja nyt ilta alkoi hämärtyä. Tähdet kimmelsivät taivaalla, lumisade alkoi hellittää. Pimeys ympäröi meidät.

¨Suomenhevonen makasi vieressäni, hyvin tuskissaan. Silitin kaulaa, olen vierelläsi, loppuun asti, kuiskasin. Sameat silmät katsoivat syvälle sieluuni, hyvin, hyvin kärsivästi. Olin polvillani lumihangessa, hevosen pää sylissäni.

Rakas ystäväni teki kuolemaa. Silmistäni valui kyyneleitä. Olen kerennyt nähdä monta kaatumista, mutta pitkäaikaisen ystävän menettäminen sattuu eniten.

Kuului askelia. Joku on ihan lähellä. En voi kuitenkaan katsoa, sillä en tiedä, kuka siellä on. Oliko siellä ystävä vai vihollinen?

Oli ihan hiljaista. Ystäväni vieressä oli sulkenut silmät viimeisen kerran. Mutta silti, en voisi lähteä ja jättää ystävääni. En ollut varma, että oliko vieras lähtenyt. Jotenkin aistin, etten ollut yksin. Puristin kivääriäni kaksin käsin rintaani vasten.

Laskin pääni hevosen kaulalle, suljin silmäni ja kuiskasin pimeään yöhön ”tulen pian kotiin rakkaat.”

Jossain laukesi ase. Se kuului läheltä.

Minun oli nyt lämmin. Kylmyys katosi, kuin taikaiskusta. En tuntenut kipua, en kylmää, en mitään. Halusin vain nukkua. Suljin silmäni, joku kevyt tarttui käteeni ja kuljetti minut, kohti valoa. Pimeys oli muuttunut valoksi.

- Onko Artoa näkynyt?

- Ei.

- Oliko hän yövalvonnassa?

- Ei.

. No missä hän sitten on?

Emme ole nähneet häntä sen jälkeen, kuin hän siirtyi mutkaan päivystämään. Sinne mutkaan sotilaskaverit lähtivät. Ja siellä he olivat. Kaatuneet. Ystävät vierekkäin, ikiuneen vaipuneina.

Vielä tänäkin päivänä siinä mutkassa on puinen risti, kaunokirjoituksella kaiverrettuna: ”Kiitos. Isä, kiitos puolisoni, koko Suomen kansa kiittää sinua urheudestasi, rohkeudestasi, sinnikkyydestäsi, taistelustasi Suomen puolesta. Sinua jäivät kaipaamaan perhe, läheiset ja ystävät. Lepää rauhassa, rakkaudella vaimosi ja lapsesi.”

SININ TARINA OSA 2

Tällä kertaa ollaan novellin parissa. Julkaisin muutama viikko sitten tarinan Sinin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuistumisesta. Tarina oli yllättävän suosittu, joten päätin jatkaa Sinin tarinaa. Jos et vielä ole lukenut ensimmäistä osaa, niin voit lukea sen täältä. Suosittelen ensimmäisen osan lukemista, niin pääset tarinaan kärryille.

P.s. älkää takertuko pikkuseikkoihin!

Nyt ollaan vuodessa 1930, eli olen kolmekymmentävuotias, aikuinen nainen. Kotikylästäni jouduin lähtemään tulipalon seurauksena, joihin sisältyi Matiaksen kuolema. Elämästäni meni kaksi vuotta siihen, että surin Mathiasta, peruuntuneita häitämme, isääni sekä tietenkin täysin tuhoutunutta pientä, idyllistä kotikylääni. En millään meinannut pystyä jatkaa elämääni. Lopulta tajusin, että minun on vain jatkettava eteenpäin, eikä elämässä mikään mene niin miten olet suunnitellut. Ei ainakaan minun kohdallani.

Olen tämän kuuden vuoden aikana kuntoutunut paljon. Pystyn kävellä, vaikka jalkani eivät täysin normaalisti toimi. Mutta kuitenkin kävelen. Kuntoutumisen myötä olen myös pystynyt muuttamaan vihdoin omilleni. Tarvitsen kuitenkin apua välillä ja veljeni on auttanut minua raskaimmissa askareissa, sillä äitini on jo sen verran vanha, että hän ei enää jaksa.

Pääsin myös töihin pieneen kauppaan myyjäksi, sillä kaupan omistajalla Vilholla oli paljon omia muita kiireitä, lapsien hoitoa ainakin. En paljoa tiedä hänen menoistaan, mutta eihän se haittaa. Ainakin pääsin töihin. Joskus olen myös saanut olla lastenhoitoapuna. Lastenhoito on vain ollut hieman vaikeaa, sillä haluaisin niin paljon omia lapsia, mutta lääkärien mukaan halvaantumisen takia, en voisi saada lapsia.

Vilho on vaikuttanut oikein mukavalta kaverilta. Tutustuimme hänen kapallaan, kun olin mennyt kauppaan ensimmäistä kertaa yksin ostoksille. Juttelimme silloin muun muassa onnettomuudestani ja siitä, että en ole päässyt kouluun, enkä töihin. Keskustelu päättyi siihen, kun Vilho ehdotti, että tulisin hänelle töihin ja tietenkin työpaikan otin vastaan.

Aluksi työskentelimme kaupassa yhdessä, Vilho opetti minulle kaupan ja työskentelyn salat. Minulla menikin vain pari päivää, että opein miten kauppiaan työ sujuu. Nopeasti sain lisää vastuuta kaupalla, kun Vilho alkoi luottamaan minuun.

Meillä oli Vilhon kanssa aina oikein hauskaa töissä, me vain tulimme todella hyvin juttuun. Hän oli aina avulias ja kohtelias. Hän oli ihan kopio Mathiaksesta. Vilhon seurassa minun oli todella hyvä olla, pitkästä aikaa ja tuntui siltä, että olisin valmis uuteen rakkauteen. Kyllä minä, Sini ihastuin Vilhoon. Huomasin, usein aina hänet nähdessäni, että pysähdyin katsomaan ja hymyilemään hänelle, eikä työskentelystäni meinannut tulla mitään. Oloni oli usein kuin ihastuneella teinitytöllä.

Pari vuotta vain sooloilin ja sähelsin kaupalla, en tiedä yhtään aavistiko Vilho mitään, ei hän ikinä puhunut mitään. Vihdoin 25. huhtikuuta 32-vuotis syntymäpäivänäni keräsin rohkeuteni ja jätin hänelle kirjeen, jossa kerroin tunteistani lyhyesti ja ytimekkäästi. Kirjeeseen kirjoitin näin:

"Hei, Vilho! Olet oikein mukava herrasmies, ujona en uskalla sanoa tätä kasvotusten, mutta olen ihastunut sinuun." -Sini.

Seuraavana päivänä töissä Vilho kuitenkin kertoi, että haluaa olla vain ystäväni. Tietenkin se asia suretti aluksi paljon, sillä koin, että en olisi vammautuneena tarpeeksi kiinnostava kenenkään mielestä.

Nyt pompataan loppuvuoteen 1939, joulukuuhun, sillä menneet vuodet ovat olleet hyvin tapahtumattomia. olin vain töissä ja kuntoutin itseäni. Suomi ajautui talvi- ja myöhemmin vielä jatkosotaan. Tällöin oli myös toinen maailmansota käynnissä. Veljeni lähti taistelemaan talvisotaan. Pelkäsimme vanhan äitini kanssa hänen puolestaan, joka ikinen päivä. Sota-ajat olivat kaikille todella raakaa ja karuja aikoja, myös minä sain siitä osani kokea. Hyvin hyvin julmalla tavalla. Tätä kohtaa en kovin mielelläni kertoisi, mutta se on kuitenkin osa elämääni. Talvisotaa oli sodittu vasta muutamia päiviä, olin sulkemassa kauppaa ja ihan tyhjästä, eteeni oli ilmestynyt sotilas. Hän ei puhunut mitään, tunki vain itsensä kauppaan sisälle. Ajattelin, että no kyllähän minä häntä voin palvella. Kuitenkin minulle hyvin pian selvisi, että hän ei ollut tullut kauppaan ostamaan mitään. Sotilas tuli lähelleni, haistoin hänen viinalta haisevan hengityksensä, kun hän puhui minulle jotain, mutta en ymmärtänyt vierasta kieltä yhtään, eikä hän ymmärtänyt minua. Silloin hän tarttui ranteistani kiinni ja veti käteni selkäni taakse, alkaen repimään vaatteitani. Yritin rimpuilla, mutta en tietenkään hänen vahvoista otteistaan irti päässyt. Pelkäsin niin kovin, etten edes uskaltanut puhua.

En yhtään tiedä, että kauan koko pahoinpitely kesti, mutta sotilas lähti heti sen jälkeen hyvin tyytyväisenä virnuillen pois. Puin tapahtuneessa revenneen mekkoni, kenkäni ja takkini takaisin päälleni ja lyyhistyin lattialle itkemään. Ajantajuni oli hämärtynyt, enkä tiedä kauan olin kaupalla ollut, sillä lopulta sinne tulivat äitini ja Vilho, jotka olivat hyvin huolissaan minusta. He tietenkin järkyttyivät, kun löysivät minut rikkinäisessä mekossa pienine veritahroineen.

Kun veljeni kuuli tapauksesta, hän suuttui todella paljon. Hän suuttui niin paljon, että etsi sotilaan käsiinsä ja ampui hänet.

Kun tapahtuneesta oli kulunut muutamia kuukausia, sain selville olevani raskaana. Olin todella järkyttynyt ja samalla hyvin hämmentynyt, sillä eihän minun pitänyt pystyä saada lasta. Mutta ilmeisesti kehoni oli sen verran parantunut, että raskaus voisi onnistua, vaikka olen jo 39 vuotta vanha. Lasta olin aina halunnut, mutta en kyllä tällä tavalla.

Raskaus sujui hyvin, ilman ongelmia. Syyskuussa 1940 koitti synnytys. Se oli pitkä ja rankka hetki. Sain terveen pienen komean pojan. Mutta synnytys oli minulle ihan liian rankka kokemus, väsyin siihen. Enkä enää jaksanut, kehoni ei enää jaksanut. Hengitin syvään, raskaasti ja puhalsin viimeisen kerran keuhkoni tyhjäksi. Edessäni näin valkoiseen pukuun pukeutuneen hahmon, Mathiaksen, hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin kiinni ja hymyilin onnellisena hänelle saaden tuon komean hymyn takaisin. Käsi kädessä lähdimme kävelemään keltaisten, punaisten ja oranssien väristen kukkien koristamaa polkua pitkin auringon paistaessa kirkkaana yllämme. Olimme vihdoin onnellisesti yhdessä. Ikuisesti.

Mitä pidit tarinan jatko-osasta?

Olisi kiva saada palautetta koko novellitsa!

SININ TARINA

Synnyin vuonna 1900 huhtikuun 25 päivä, vanhempani olivat toivoneet saavansa tyttölapsen ja niin he saivat minut, Sinin. Kirkkaina loistavat siniset tähtisilmät, vaaleine kiharine hiuksineen. Kolmen hengen perhe asui pienessä kylässä, puisessa mökissä, pihassa oli kaksi jykevää suomenhevosta.

Pienestä pitäen touhusin vanhempieni kanssa pellolla, keittiön ja kodin töissä tai tallissa. Eniten tykkäsin kuitenkin kahdesta suomenhevosesta Onnista ja Annista. Olin aina iloinen, kun pääsin talliin harjaamaan hevosia. Olin lyhyt ja vielä pieni, mutta harjasin aina hevosten jalkoja. Molemmat hevoset olivat todella rauhallisia, eivätkä niitä haitanneet, kun pieni taapero pyöri niiden jaloissa. Äitiäni kyllä hirvitti, aina.

Olin neljävuotias, kun sain pikkuveljen, joten äitini opetti minulle kaikkea pikkuveljeni hoitoon liittyviä asioita. Kun pikkuveljeni kasvoi, niin aloin yhä enemmän leikkimään hänen kanssaan, jotta vanhempamme voisivat keskittyä arjen askareisiin.

Vuodet vierivät, olin tarpeen vaatiessa vanhempien apuna, mutta pääsin myös leikkimään kyläläisten kanssa. Leikimme metsässä, kiipesimme puissa ja uimme puroissa, touhusimme pelloilla, luhistuneissa hämähäkkien seittien ja pölyn peittämissä mökeissä kerroimme mitä hulluimpia tarinoita.

Kolmentoista ikävuoden jälkeen, usein peltotöiden jälkeen sain lähteä metsään ratsastamaan Onnilla. Siihen saakka olin saanut vain kotimökkimme pihalla ratsastaa. Tein aina rauhallisia lenkkejä, kun hevonen alkoi olla jo aika vanha. Toisinaan myös pikkuveljeni kanssa ratsastettiin Annilla samaan aikaan kotipihaamme ympäri.

Olin keväällä täyttänyt viisitoista vuotta ja vanhempani olivat lupailleet minulle omaa hevosta, muta tänä kesänä kaikki muuttui, lopullisesti. Ihan toisenlaiseksi, mistä en edes ollut tietoinen. En yhtään tiennyt, että näin voisi käydä. Talon ja peltotöiden jälkeen olin taas lähtenyt Onnilla rennolle metsälenkille. Köpöttelimme rennosti tuttua ja turvallista metsäpolkua pitkin. Polkua, jota oltiin kävelty, juostu ja hiihdetty. Tultiin metsänaukiolle, jossa aina käännyttiin takaisin kotiin. Pysähdyin ihastelemaan kesän vihreyttä ja vehreyttä. Lintu visersi puunoksalla ja hiukseni hulmusivat tuulen mukana. Meidän oikealla puolella, hieman viistosti oli iso heinäpusikko, joka yht'äkkiä rasahti valtavalla voimalla. Pusikossa liikkui joku, mutta mikään lintu se ei voinut olla. Mitään eläintä ei kuitenkaan näkynyt.

Hevonen säikähti yllättävää ääntä ja liikehdintää, joka kuului ja näkyi ihan meidän vieressä. Onni nousi takajoilleen, hirnui kovasti ja viskoi etujalkojaan. Minä roikuin hevosen vahvasta harjasta kiinni pitäen. Pian Onni laskeutui, mutta päätti pukittaa pari kolme kertaa ainakin. Tässä vaiheessa otteeni harjasta irtosi ja lähdin ilmojen teille. Paiskauduin pusikon vieressä olevaa puuta vasten, jonka jälkeen tömähdin rajusti maahan.

Maassa tunsin, että olin ihan rikki. Jokaiseen paikkaani kehossani särki todella paljon. Näin kuinka hevonen nosti laukan. Kuulin vain kavioiden töminän ja maan tärisevän laukan tahtiin, mutta koko ajan vain äänet vaimenivat kunnes en kuullut enää yhtään mitään. Oli vain hiljaisuus. En pystynyt liikkumaan, joten katselin puiden latvoihin ja odotin, että minut löydettäisiin. Pikkuhiljaa silmissäni alkoivat puut, puiden lehdet, heinikko, taivas ja pilvet sumenemaan. En erottanut mikä oli mitäkin. Kaikki metsän värit sekoittuivat keskenään. Sumuun alkoi ilmestyä mustia pisteitä, jotka vain kasvoivat. Mustia reikiä lisääntyi koko ajan ja pian en nähnyt enää mitään. Oli vain mustaa.

Metsästä minut oli löydetty seuraavana päivänä, kun isäni oli lähtenyt Onnin kanssa etsimään minua. Isäni on kertonut, että jo pihassa hevonen ei kuunnellut yhtään isääni, vaan kuljetti hänet kiitoravilla metsänaukiolle minun luokseni. Silloin makasin yhä tajuttomana metsässä. Kotiin minut kuljetettiin paareilla, jotka isä oli väkertänyt oksista ja köydestä.

Heräsin illalla ja löysin itseni huoneen sängystä ja lääkäri kertoi minun olevan halvaantunut kaulasta alaspäin. En enää pystyisi kävelemään, juoksemaan, seisomaan tai syömään itse. En pystyisi tekemään enää mitään itse, olin täysin autettava. Pystyin vain liikuttamaan päätäni ja puhumaan.

Koko perhe järkyttyi uutisesta ja isäni suuttui tosi pahasti. Hän uhkasi, että lähes koko ikänsä palvellut Onni-hevonen saisi lähteä. Hänen mielestään onnettomuus oli hevosen vika. Tästä uutisesta järkytyin lisää ja uhkasin, etten lähtisi mihinkään kuntoutukseen jos näin kävisi, sillä Onni on ollut kuitenkin paras ystäväni ja olemme kasvaneet yhdessä.

Myös kyläläiset järkyttyivät onnettomuudestani. Osa kielsi hevoset lapsiltaan, mutta osa alkoi suunnittelemaan ja pohtimaan ratsastusvälineitä hevosille ja etenkin ratsastajille. Mitään varusteita kun ei vielä ollut ratsastajille.

Perheelläni ei ollut varaa lähettää minua mihinkään kuntoutukseen, parantolaan, mutta onneksi kylälääkärimme auttoi minua parhaansa mukaan. Kuntoutus eteni todella hitaasti ja usein tuli takapakkia. Ainoa lohtuni oli se, että Onni ja Anni elelivät leppoisia vanhuuspäiviä ja kolmas nuori suomenhevonen oli tullut naapurista lainalle. Kuitenkin unelma omasta hevosesta oli murskana.

Reilu vuoden päästä kuntoutumisen aloittamisesta, ollessani kuusitoista, pystyin istua ilman mitään tukea ja oikea käteni toimi hieman. Esimerkiksi pystyin syödä itse, mutaa toki monien taukojen säätelemänä. Sillä käteni väsyi vielä paljon. Tänä kyseisenä syksynä kuntoutuminen eteni isoja harppauksia eteenpäin, vaikka mukaan mahtui onnistumisten lisäksi, pettymyksiä, surua ja Onnin menehtyminen.

20-vuotiaana, eli viisi vuotta onnettomuudestani pääsin istumaan edelleen lainassa olevan Lalli-tamman selkään. Sitä ennen sain päähäni kypärän, joita oli alettu suunnittelemaan ja valmistamaan melkein heti onnettomuudestani. Tuntui niin ihanalta, istua hevosen selässä ja kävellä pihassa, vaikka minua avustettiin ja tuettiin paljon. Olin taas onnellinen ja nautin elämästäni jälleen, sillä ratsastus auttoi minua lisää kuntoutumaan, vaikka en pystykään enää kävelemään ja liikun puisella pyörätuolilla. Kyseinen pyörätuoli tehtiin ruokapöydän tuolista ja siihen liitettiin vain renkaat tuolinjalkojen tilalle. Puuseppä naapuri sen minulle teki. Tuoli on helpottanut elämääni, kun ei tarvitse pelkästään sängyssä maata.

Omilleni muutto ei enää vammautumisen myötä onnistunut, joten jäin vanhempieni luokse kotikylääni asumaan, veljeni opiskellessa, luoden uraa ja seikkaillen maailmalla. Muutkin lapsuudenystäväni muuttivat ympäri Suomen. Mutta yksi lapsuudenystäväni jäi luokseni, hänen nimensä on Mathias. Hänestä en vielä olekaan teille mitään kertonut. Mathias on kanssani saman ikäinen nuori mies, ystäväni, tukijani ja tsemppaajani. Leikimme lapsena ja nuorina paljon yhdessä, kunnes kohtalokas onnettomuus kävi. Aluksi hän hylkäsi minut, ei käynyt luonani, sillä hän säikähti ja järkyttyi todella paljon onnettomuuden seurauksia. Mutta onneksi hän palasi elämääni takaisin, kun täytin kahdeksantoista.

Mathiaksen vanhemmat kuolivat hieman ennen joulua ja Mathias peri vanhempiensa asunnon. Yllätyin todella, kun hieman ennen 21-vuotis syntymäpäivääni Mathias pyysi minua muuttamaan hänen luokseen. Puinen mökki oli remontoitu ihan uudenveroiseksi. Mökki oli muokattu siten, että pystyin liikkumaan pyörätuolillani sisällä ja ulkona sujuvasti. Ystävyytemme oli syventynyt rakkaudeksi.

Asuimme Mathiaksen kanssa onnellisesti mökissämme. Joka päivä jaksoin ihailla häntä, kun mies jaksoi minun auttamisen lisäksi hoitaa lähes kaikki ulko- ja sisätyöt. Tietenkin tein kaikkea mitä itse pystyin ja jaksoin. Onneksi saimme kyläläisiltä, naapureilta ja vanhemmiltani apua. Minulla oli kylälääkärimme ohjaajamana kuntoutusta ja jumppaa kaksi kertaa viikossa ja fyysinen kuntoni pysyi hyvänä, ei oikein parantunut, mutta ei myöskään huonontunut. Lähitulevaisuuden suunnitelmissa meillä oli häät.

Olimme kerenneet asua yhdessä neljä vuotta. Mennyt talvi oli ollut todella kylmä ja lunta oli ollut tosi paljon. 1924 keväällä oli jo todella lämmintä ja kuivaa. Kesällä kuivuus lisääntyi, kun vettä ei satanut ollenkaan koko kesänä. Kylämme pellot, porkkana-, kaura- ja perunapellot kuihtuivat, kun emme saaneet vettä edes puroista. Elokuun viimeisenä yönä tuli myrsky. Salama iski rutikuivaan puuhun talomme vieressä. Kuului vain valtava pamahdus ja hetkessä puu oli tulessa. Heräsimme hirveään kuumuuteen, kun tuli nuoli mökkiämme. Mathias keskittyi siihen, että saisi minut ulos, eikä siksi huomannut, kuinka mökin katto alkoi sortua. Hän jäi sortuvan katon alle ja sai todella pahoja palovammoja. Mathias lähetettiin Helsinkiin sairaalaan, jossa hänen palovammoja hoidettiin, mieheni ollessa koomassa. Kolme viikkoa hänen elintoimintojaan ylläpidettiin koneilla, mutta kun hänen tilansa romahti, eikä paranemisen merkkejä näkynyt, irrotettiin hänet hengityskoneesta kaksi viikkoa ennen häitämme. Emme kerenneet mennä naimisiin, mutta elimme koko yhteisen aikamme onnellisina.

Tulipalo saatiin onneksi sammutettua, mutta lähes koko kylä paloi poroksi. Osa selvisi tulipalosta ja osa ei. Moni kylän vanhimmista asukkaista eivät selvinneet, vaan ne nuoremmat. He jotka selvisivät, muuttivat kaupunkeihin. Myöskään isäni ei selvinnyt tulipalosta, mutta muutin äitini kanssa Helsinkiin. Siellä minulla on hyvät kuntoutumismahdollisuudet myös. Kaiken lisäksi pikkuveljeni oli myös Helsingissä ja muutti luoksemme tulipalosta kuultuaan.

Kaikki oli jälleen lähes täydellistä. Olin vihdoin onnellinen, tyytyväinen elämääni, hyväksynyt itseni ja minusta oli tulossa vaimo, mutta nyt olen menettänyt isäni, puolisoni, häät ja rakkaan kotikylän, jossa olin asunut koko ikäni. Mitenköhän vielä elämäni tästä jatkuu?

Oliko tarina hyvä ja mielenkiintoinen?

Miten sinun mielestäsi Sinin tarina jatkuisi?