SININ TARINA

Synnyin vuonna 1900 huhtikuun 25 päivä, vanhempani olivat toivoneet saavansa tyttölapsen ja niin he saivat minut, Sinin. Kirkkaina loistavat siniset tähtisilmät, vaaleine kiharine hiuksineen. Kolmen hengen perhe asui pienessä kylässä, puisessa mökissä, pihassa oli kaksi jykevää suomenhevosta.

Pienestä pitäen touhusin vanhempieni kanssa pellolla, keittiön ja kodin töissä tai tallissa. Eniten tykkäsin kuitenkin kahdesta suomenhevosesta Onnista ja Annista. Olin aina iloinen, kun pääsin talliin harjaamaan hevosia. Olin lyhyt ja vielä pieni, mutta harjasin aina hevosten jalkoja. Molemmat hevoset olivat todella rauhallisia, eivätkä niitä haitanneet, kun pieni taapero pyöri niiden jaloissa. Äitiäni kyllä hirvitti, aina.

Olin neljävuotias, kun sain pikkuveljen, joten äitini opetti minulle kaikkea pikkuveljeni hoitoon liittyviä asioita. Kun pikkuveljeni kasvoi, niin aloin yhä enemmän leikkimään hänen kanssaan, jotta vanhempamme voisivat keskittyä arjen askareisiin.

Vuodet vierivät, olin tarpeen vaatiessa vanhempien apuna, mutta pääsin myös leikkimään kyläläisten kanssa. Leikimme metsässä, kiipesimme puissa ja uimme puroissa, touhusimme pelloilla, luhistuneissa hämähäkkien seittien ja pölyn peittämissä mökeissä kerroimme mitä hulluimpia tarinoita.

Kolmentoista ikävuoden jälkeen, usein peltotöiden jälkeen sain lähteä metsään ratsastamaan Onnilla. Siihen saakka olin saanut vain kotimökkimme pihalla ratsastaa. Tein aina rauhallisia lenkkejä, kun hevonen alkoi olla jo aika vanha. Toisinaan myös pikkuveljeni kanssa ratsastettiin Annilla samaan aikaan kotipihaamme ympäri.

Olin keväällä täyttänyt viisitoista vuotta ja vanhempani olivat lupailleet minulle omaa hevosta, muta tänä kesänä kaikki muuttui, lopullisesti. Ihan toisenlaiseksi, mistä en edes ollut tietoinen. En yhtään tiennyt, että näin voisi käydä. Talon ja peltotöiden jälkeen olin taas lähtenyt Onnilla rennolle metsälenkille. Köpöttelimme rennosti tuttua ja turvallista metsäpolkua pitkin. Polkua, jota oltiin kävelty, juostu ja hiihdetty. Tultiin metsänaukiolle, jossa aina käännyttiin takaisin kotiin. Pysähdyin ihastelemaan kesän vihreyttä ja vehreyttä. Lintu visersi puunoksalla ja hiukseni hulmusivat tuulen mukana. Meidän oikealla puolella, hieman viistosti oli iso heinäpusikko, joka yht'äkkiä rasahti valtavalla voimalla. Pusikossa liikkui joku, mutta mikään lintu se ei voinut olla. Mitään eläintä ei kuitenkaan näkynyt.

Hevonen säikähti yllättävää ääntä ja liikehdintää, joka kuului ja näkyi ihan meidän vieressä. Onni nousi takajoilleen, hirnui kovasti ja viskoi etujalkojaan. Minä roikuin hevosen vahvasta harjasta kiinni pitäen. Pian Onni laskeutui, mutta päätti pukittaa pari kolme kertaa ainakin. Tässä vaiheessa otteeni harjasta irtosi ja lähdin ilmojen teille. Paiskauduin pusikon vieressä olevaa puuta vasten, jonka jälkeen tömähdin rajusti maahan.

Maassa tunsin, että olin ihan rikki. Jokaiseen paikkaani kehossani särki todella paljon. Näin kuinka hevonen nosti laukan. Kuulin vain kavioiden töminän ja maan tärisevän laukan tahtiin, mutta koko ajan vain äänet vaimenivat kunnes en kuullut enää yhtään mitään. Oli vain hiljaisuus. En pystynyt liikkumaan, joten katselin puiden latvoihin ja odotin, että minut löydettäisiin. Pikkuhiljaa silmissäni alkoivat puut, puiden lehdet, heinikko, taivas ja pilvet sumenemaan. En erottanut mikä oli mitäkin. Kaikki metsän värit sekoittuivat keskenään. Sumuun alkoi ilmestyä mustia pisteitä, jotka vain kasvoivat. Mustia reikiä lisääntyi koko ajan ja pian en nähnyt enää mitään. Oli vain mustaa.

Metsästä minut oli löydetty seuraavana päivänä, kun isäni oli lähtenyt Onnin kanssa etsimään minua. Isäni on kertonut, että jo pihassa hevonen ei kuunnellut yhtään isääni, vaan kuljetti hänet kiitoravilla metsänaukiolle minun luokseni. Silloin makasin yhä tajuttomana metsässä. Kotiin minut kuljetettiin paareilla, jotka isä oli väkertänyt oksista ja köydestä.

Heräsin illalla ja löysin itseni huoneen sängystä ja lääkäri kertoi minun olevan halvaantunut kaulasta alaspäin. En enää pystyisi kävelemään, juoksemaan, seisomaan tai syömään itse. En pystyisi tekemään enää mitään itse, olin täysin autettava. Pystyin vain liikuttamaan päätäni ja puhumaan.

Koko perhe järkyttyi uutisesta ja isäni suuttui tosi pahasti. Hän uhkasi, että lähes koko ikänsä palvellut Onni-hevonen saisi lähteä. Hänen mielestään onnettomuus oli hevosen vika. Tästä uutisesta järkytyin lisää ja uhkasin, etten lähtisi mihinkään kuntoutukseen jos näin kävisi, sillä Onni on ollut kuitenkin paras ystäväni ja olemme kasvaneet yhdessä.

Myös kyläläiset järkyttyivät onnettomuudestani. Osa kielsi hevoset lapsiltaan, mutta osa alkoi suunnittelemaan ja pohtimaan ratsastusvälineitä hevosille ja etenkin ratsastajille. Mitään varusteita kun ei vielä ollut ratsastajille.

Perheelläni ei ollut varaa lähettää minua mihinkään kuntoutukseen, parantolaan, mutta onneksi kylälääkärimme auttoi minua parhaansa mukaan. Kuntoutus eteni todella hitaasti ja usein tuli takapakkia. Ainoa lohtuni oli se, että Onni ja Anni elelivät leppoisia vanhuuspäiviä ja kolmas nuori suomenhevonen oli tullut naapurista lainalle. Kuitenkin unelma omasta hevosesta oli murskana.

Reilu vuoden päästä kuntoutumisen aloittamisesta, ollessani kuusitoista, pystyin istua ilman mitään tukea ja oikea käteni toimi hieman. Esimerkiksi pystyin syödä itse, mutaa toki monien taukojen säätelemänä. Sillä käteni väsyi vielä paljon. Tänä kyseisenä syksynä kuntoutuminen eteni isoja harppauksia eteenpäin, vaikka mukaan mahtui onnistumisten lisäksi, pettymyksiä, surua ja Onnin menehtyminen.

20-vuotiaana, eli viisi vuotta onnettomuudestani pääsin istumaan edelleen lainassa olevan Lalli-tamman selkään. Sitä ennen sain päähäni kypärän, joita oli alettu suunnittelemaan ja valmistamaan melkein heti onnettomuudestani. Tuntui niin ihanalta, istua hevosen selässä ja kävellä pihassa, vaikka minua avustettiin ja tuettiin paljon. Olin taas onnellinen ja nautin elämästäni jälleen, sillä ratsastus auttoi minua lisää kuntoutumaan, vaikka en pystykään enää kävelemään ja liikun puisella pyörätuolilla. Kyseinen pyörätuoli tehtiin ruokapöydän tuolista ja siihen liitettiin vain renkaat tuolinjalkojen tilalle. Puuseppä naapuri sen minulle teki. Tuoli on helpottanut elämääni, kun ei tarvitse pelkästään sängyssä maata.

Omilleni muutto ei enää vammautumisen myötä onnistunut, joten jäin vanhempieni luokse kotikylääni asumaan, veljeni opiskellessa, luoden uraa ja seikkaillen maailmalla. Muutkin lapsuudenystäväni muuttivat ympäri Suomen. Mutta yksi lapsuudenystäväni jäi luokseni, hänen nimensä on Mathias. Hänestä en vielä olekaan teille mitään kertonut. Mathias on kanssani saman ikäinen nuori mies, ystäväni, tukijani ja tsemppaajani. Leikimme lapsena ja nuorina paljon yhdessä, kunnes kohtalokas onnettomuus kävi. Aluksi hän hylkäsi minut, ei käynyt luonani, sillä hän säikähti ja järkyttyi todella paljon onnettomuuden seurauksia. Mutta onneksi hän palasi elämääni takaisin, kun täytin kahdeksantoista.

Mathiaksen vanhemmat kuolivat hieman ennen joulua ja Mathias peri vanhempiensa asunnon. Yllätyin todella, kun hieman ennen 21-vuotis syntymäpäivääni Mathias pyysi minua muuttamaan hänen luokseen. Puinen mökki oli remontoitu ihan uudenveroiseksi. Mökki oli muokattu siten, että pystyin liikkumaan pyörätuolillani sisällä ja ulkona sujuvasti. Ystävyytemme oli syventynyt rakkaudeksi.

Asuimme Mathiaksen kanssa onnellisesti mökissämme. Joka päivä jaksoin ihailla häntä, kun mies jaksoi minun auttamisen lisäksi hoitaa lähes kaikki ulko- ja sisätyöt. Tietenkin tein kaikkea mitä itse pystyin ja jaksoin. Onneksi saimme kyläläisiltä, naapureilta ja vanhemmiltani apua. Minulla oli kylälääkärimme ohjaajamana kuntoutusta ja jumppaa kaksi kertaa viikossa ja fyysinen kuntoni pysyi hyvänä, ei oikein parantunut, mutta ei myöskään huonontunut. Lähitulevaisuuden suunnitelmissa meillä oli häät.

Olimme kerenneet asua yhdessä neljä vuotta. Mennyt talvi oli ollut todella kylmä ja lunta oli ollut tosi paljon. 1924 keväällä oli jo todella lämmintä ja kuivaa. Kesällä kuivuus lisääntyi, kun vettä ei satanut ollenkaan koko kesänä. Kylämme pellot, porkkana-, kaura- ja perunapellot kuihtuivat, kun emme saaneet vettä edes puroista. Elokuun viimeisenä yönä tuli myrsky. Salama iski rutikuivaan puuhun talomme vieressä. Kuului vain valtava pamahdus ja hetkessä puu oli tulessa. Heräsimme hirveään kuumuuteen, kun tuli nuoli mökkiämme. Mathias keskittyi siihen, että saisi minut ulos, eikä siksi huomannut, kuinka mökin katto alkoi sortua. Hän jäi sortuvan katon alle ja sai todella pahoja palovammoja. Mathias lähetettiin Helsinkiin sairaalaan, jossa hänen palovammoja hoidettiin, mieheni ollessa koomassa. Kolme viikkoa hänen elintoimintojaan ylläpidettiin koneilla, mutta kun hänen tilansa romahti, eikä paranemisen merkkejä näkynyt, irrotettiin hänet hengityskoneesta kaksi viikkoa ennen häitämme. Emme kerenneet mennä naimisiin, mutta elimme koko yhteisen aikamme onnellisina.

Tulipalo saatiin onneksi sammutettua, mutta lähes koko kylä paloi poroksi. Osa selvisi tulipalosta ja osa ei. Moni kylän vanhimmista asukkaista eivät selvinneet, vaan ne nuoremmat. He jotka selvisivät, muuttivat kaupunkeihin. Myöskään isäni ei selvinnyt tulipalosta, mutta muutin äitini kanssa Helsinkiin. Siellä minulla on hyvät kuntoutumismahdollisuudet myös. Kaiken lisäksi pikkuveljeni oli myös Helsingissä ja muutti luoksemme tulipalosta kuultuaan.

Kaikki oli jälleen lähes täydellistä. Olin vihdoin onnellinen, tyytyväinen elämääni, hyväksynyt itseni ja minusta oli tulossa vaimo, mutta nyt olen menettänyt isäni, puolisoni, häät ja rakkaan kotikylän, jossa olin asunut koko ikäni. Mitenköhän vielä elämäni tästä jatkuu?

Oliko tarina hyvä ja mielenkiintoinen?

Miten sinun mielestäsi Sinin tarina jatkuisi?