RATSASTUSONNETTOMUUS, MUUTTIKO SE MUA RATSASTAJANA?

Käsittelin tätä aihetta jo hieman instagramin puolella, mutta koen, että haluan kirjoittaa isomman postauksen tänne blogin puolelle.

Tammkuun 13 päivä, maanantaina, ilta joka jäi mieleen. Olin tuttuun tapaan ratsastamassa ratsastustunnillani. Tunnille sain Ritan. Seurailin tammaa jo edelisellä tunnilla. Hyvillä mielin nousin sitten Ritan selkään, sillä mikään ei viitannut mitenkään tapahtumiin. Alkutunti sujui mukavasti. Laukkakin alkuun onnistui oikein hyvin, mutta viimeiseksi jäänyt hetki tuli ihan puskista. Olin nostamassa pellolla laukkaa, mutta Rita ryösti kavereiden perään, ehtimättä antaa edes laukka-apuja. Tamma lähti pukkilaukkaa ja mä tipuin pää edellä jäiselle pellolle. Aika rajun osuman jälkeen silmissäni sumeni ja maailma vain pyöri, kun yritin nousta maasta ylös, samoiten pään liikuttaminen sattui otsalohkoilla, päälaella ja takaraivossa. Aika nopeasti ambulanssi olikin tallilla ja sillä menin sairaalaan kuviin ja tarkkailuun.

Selvisin onneksi aivotärähdyksellä ja väsymysoireilla tilanteesta jossa oli ainekset paljon pahempaan. Leuka ja hampaat ottivat myös osumaa, jotka myös elvisivät tärskyillä. Hammaslääkäri oikein ihmetteli, että ihme, että hampaat selvisivät rajusta osumasta. Pikkuhiljaa myös väsymysoireet ovat alkaneet helpottaman.

Tämän jälkeen ratsastukseen tuli reilu parin viikon tauko, vaikka tallilla olinkin jo maanantaina 27.1. tasan kaksi viikkoa putoamisen jälkeen. Silloin mulla oli tarkoitus mennä ratsastamaan, mutta tunnit peruuntuivat viime hetkellä, kun kentän valot eivät toimineet. Hoideltiin hevosia ja tehtiin iltatallia. Seuraavan kerran olin tallilla 31.1. perjantaina, kun Sari otti kuvia musta ja Vikanista. Näitä kuvia, mitä tässä postauksessa esiintyy. Tuolloin istuin noin kymmenen minuuttia Vikkanin selässä. Yllätyin, kun aloin jännittämään, sillä missään vaiheessa ratsastustauon aikana mulla ei ollut mielessäni käynyt, että hevosen selkään noustessa uudestaan mua alkaisi jännittämään tai että pelkäisin ja ahdistuisin. Aina kun joku kysyi, että jäikö sulle pelkoa, niin vastasin, että ei jäänyt, aion uudestaan nousta hevosne selkään, mahdollisimman pian.

Nyt, kun olen käynyt tippumisen jälkeen kolme kertaa ratsastamassa, niin olen huomannut, että kesken kaiken saattaa muistua mieleen joku tippumiseen liittyvä tapahtuma, milloin ambulanssikyyti, milloin kypärän iskeytymisen ja hajoamisen ääni maahan tai vaikka epävarmuus päästäni sairaalassa, kun pohdittiin onko siellä mitään rikki vai ei. Kuvia katsottiin monesti ja päätä tunnusteltiin, se epävarmuus oli todella ahdistavaa.

Kahdella ensimmäisellä ratsastuskerralla en laukannut. Ensimmäinen ratsastus tippumisen jälkeen oli maasto,

siinä meni ensimmäinen 10 minuuttia siihen, että itse rentouduin, jonka jälkeen olikin mukava maastoreissu.

Jännitin, vaikka mulla oli luottoratsuni, rakas hevosystäväni Vikkan ratsunani. Maailman kiltein hevonen,

joka ei tee mitään yllättävää. Toinen ratsastuskerta oli maanantaina 3.2.

Slloin mua ei ahdistanut ja jännittänyt kertaakaan

ja ratsastuksesta jäi hyvä fiilis.

Mutta lauantaina 8.2. tilanne oli taas eri.

Nimittäin alkukäyntien jälkeen laukattiin kenttää ympäri, en siihen ollut varautunut, joten nostin laukan,

mutta kesken kaiken iski se ahdistus, jonka jälkeen laukka ei enää sujunut. Jännitin,

yritin nostaa laukkaa, mutta samalla takerruin ohjin, joten tietenkään Viuhka (hevonen jolla ratsastin)

ei ymmärtänyt mitä siltä pyysin tai oikeastaan yritin pyytää.

Siinä piti vain rauhoittaa itseni ja pitää pieni tauko.

Hetken päästä vaihdettiin suuntaa ja jatkettiin vielä hetki laukkaa, tällöin laukka sujui ongelmitta.

Myöhemmin tunnilla mentiin laukkaamaan pellolle, jossa olin aiemmmin tammikuussa lahjakkaasti pää edellä maahan pudonnut.

Siinä vaiheessa romahdin täysin.

Jännityin ja ahdistuin ihan kunnolla, enkä millään meinannut rentoutua Viuhkan selässä,

jolloin hevonen aisti ahdistukseni ja jännittyi itsekin, kun mä taas tunsin hevosen jännittyvän, menin vain entistä enemmän solmuun.

Ajatukset mylläsivät ja pohdin, että tulenko alas vai jatkanko käyntiä eteenpäin.

Päädyin jäämään hevosen selkään, kuljin käyntiä muiden mukana. Tuli vuoroni nostaa laukka, mutta siihen en kyennyt.

Pudisitin päätäni opettajalleni, etten halua laukata. eikä sitten tarvinut.

Jäin tallinpäätyyn kävelemään kun muut laukkasivat edes takas pellolla. Siinä kävellessä taas rentouduin.

Tunnin loppukäynnit käveltiin kujassa tallin pihaan. Siinä jossain vaiheessa 

Viuhka reagoi johonkin, ottamalla muutaman raviaskeleen ja pukitti perään, ihan pienesti.

Johon itse reagoin jännittymällä. Olen selvästi muuttunut araksi hevosen selässä.

En tiedä, mutta onko se jotain, etten ehkä hallitsekkaan hevosta?

Ilmeisesti kuitenkin olen säikähtänyt tuota tippumista, enemmän kuin olen tajunnut.

Mun varmasti pitää edetä siihen tahtiin, kun mikä itsestäni tuntuu hyvältä, pikku hiljaa.

Olisi kiva, jos voisin kuulla teiltä jos olet tippunut pahemmin, jossa on ollut ainekset pahempaankin loukkaantumiseen,

mutta ihmeen kaupalla selvinnyt säikähdyksellä, mikälaisia ajatuksia se herätti, säikähditkö?

Auttaako tässä vain aika? vai viekö se tilannettta huonomaan? Onko tämä arkuus ohimenevää?

PALUU RATSAILLE

Käytiin tänään, perjantaina tallilla kuvailemassa mun siskoni Sarin kanssa. Vihdoin sain talvisia kuvia. Nyt taas on hetkeksi erilaisia kuvia Vikkanin kanssa 🤩 Näitä kuvia tulee näkymään nyt instan "suokkiystavia tilillä ja täällä blogissa.

Teki myös ihan hyvää istua kymmenen minuuttia Vikkanin selässä, kuvauksien aikana, kun selvästi tuosta viimeisestä tippumisesta oli joku mörkö takaraivoon jäänyt kummittelemaan.👻

☆

Mulle on sanottu tässä viime viikkojen aikana, että "sulla on ollut huonoa tuuria nyt ratsastuksessa." No onhan se sitäkin, kun putoaa ja loukkaantuu kahdesti viiden kuukauden sisällä. Toki onneksi molemmista loukkaantumisista olen suht nopeasti toipunut.

☆

Mutta kyllä mulla vain oli tuuria, onnea ja suojelusenkeli olkapäällä, kun tuossa ei nyt käynyt pahemmin ja selvisin aivotärähdyksellä. Hammaslääkärikin sanoi mulle "ihme, ettei hampaisiinkaan tullut mitään, kun leuka kolahti maahan ja hampaat suht kovaa napsahtanu yhteen."

Toki siitä aivotärähdyksestä näyttäisi jääneen tasapainoon joku häiriö ja myös väsähdän helposti esim töissä, siksi tarvitsen lepoa enemmän.

☆

Pääsisiköhän huomenna, lauantaina ratsastamaan?🐴

KYLLÄ KYPÄRÄLLE

Urheilija ei tervettä päivää näe.

Olin maanantaina (13.1.19.) ratsastamassa suomenhevostamma Ritalla. Pitkään tunti sujui hyvin. Tehtävät onnistuivat ja Rita toimi hyvin. Mikään sen käytöksessä ei viitannut tulevaan. Kenttä oli niin kova joten menimme laukkaamaan pellolle. Muutamat ensimmäiset nostot sujui hyvin. Viimeisellä laukannostolla Rita ryösti kavereiden perään ja heitti parit pukit. Tipuin pää edellä kovaan maahan. Isku oli todella kova. Kypärän iskiessä maahan, ääni oli kuulunut pellon toiseen päähän, jossa muut jo olivat. Hetken aikaa näkyi tähtiä, silmissä sumeni ja päähän alkoi koskemaan heti. Opettaja soitti ambulanssin heti, sillä pään liikuttaminen sattui pään alueella eikä pystyyn nouseminen onnistunut huimauksen vuoksi, vaikka sitä yritin pari kertaa. Myös leukaan tuli verta vuotava ruhje, se sai kovan osuman maahan.
☆
Ambulanssi tuli nopeasti, vaikka sen odottaminen tuntui ikuisuudelta. Pillit päällä sairaalaan, matkalla päätäni tuettiin ja mulle kaikenlaista höpöteltiin. Niin kauan kun vamman laadusta ei ollut tietoa, niin mua hoidettiin kuin pahemman aivovamman saanutta. Muunmuassa pää tuettiin, mahdollisimman vähän liikutettiin ja paita leikattiin. Siellä sairaalassa kuvattiin pää, kaula, niska, selkä ja keuhkot. Eli kaikki. He sanoivat, että putoamistilanteissa ja pään vammoissa pitää varuiksi näin toimia. Hyvä vain, että kunnolla tarkistavat. Kipujen takia pelkäsin kovasti. Sillä edes normaali kipulääke ei auttanut, vaan joutuivat antamaan lääkettä joka lasketaan huumeeksi. Sekään ei heti auttanut.
Kuvat katsottiin kahdesti, sillä lääkäri halusi olla tarkka, hän myös löysi jonkun kohoaman, mikä todettiin kuitenkin eikriittiseksi. Mitään vakavaa onneksi ei löytynyt ja selvisin aivotärähdyksellä.

Seuraavana päivänä, eli tiistaina kuvattiin leuka, sillä se oli myös kipeä. (edellisenä päivänä oli tunnoton) Murtumia sielläkään ei onneksi ollut, mutta pari viikkoa pitää olla pehmeällä ruokavaliolla ja tulee myös kahden viikon päästä hammaslääkäri, joka vielä tarkistaa hampaat. Tiistaina myös pään alueen kuvat oli katsottu kolmanne kerran, ettei varmasti mitään ole.
☆
Hassua oli se, että ambulanssikuskeja/ensihoitajia ja sairaanhoitajia kiinnosti mun silmät, niistä kyseltiin ja silmiäni ihailtiin. Ambulanssin ensihoitaja jopa luuli, että mustuiset olivat vaurioituneet tippumisen vuoksi. Sairaalassa yksi hoitaja jopa pyysi toisen niitä katsomaan. "kauniit silmät, en oo tuommoisia ennen nähnyt" hän sanoi. Vaikka kehut silmistäni tuntuu hyvältä, niin siinä tilanteessa se kyllä vähän häiritsi.
☆
Kypärä. Ilman sitä en näin olisi selvinnyt. Se pelasti paljon. Kypärä = halpa henkivakuutus. Älä nouse hevosen selkään koskaan ilman kypärää. Edes paria kuvaa varten. Mun seuraava ostos onkin uusi kypärä. #kylläkypärälle

Tein myös sen päätöksen, että jatkossa aina hevosen selkään noustessa pistän turvaliivin päälle.

Ambulanssissa ja akuutissa oli ihan huvittavaa kuulla hoitajien tippumis- ja ratsastuskertomuksia/kokemuksia. Ensihoitaja kertoi tumpanneesa tupakan kengänpohjaan ja hevonen säpsähtänyt jotain, sitten hän oli tippunut. Joku sairaanhoitaja oli polttareissaan ratsastanut ja jännittänyt niin paljon että hevonen oli säikähtänyt. Ja jonkun hoitajan puoliso oli pakottanut hevosen selkään.

VUOSI 2019

Mistä kaikesta muistan vuoden 2019?

- Tallillamme syntyi kolme varsaa, mutta yksi varsa menetti kahdesti emänsä. Ensin oman ja sitten keinoemon. Lopuksi pieni muutti pois.

- Viivi tiputti mut kahdesti esteillä ja satutin polveni. Ollessani akuutissa naureskelin epäonnistuneille kuville, vaikka polveen sattuikin kovasti.

- Tippumisen jälkeen tuntui pitkään, että ratsastuksessa mikään ei suju mitenkään ja kaikki menee vain pieleen. Pikku hiljaa loppusyksyn ja alkutalven, eli loka-marraskuun aikana onneksi tunnit alkoivat taas lähteä parempaan suuntaan.

- Sain töitä! Ja nyt tuttuun tapaan stressaan kulkemista. Vaikka tiedän saavani siihen apua ja kuitenkin onnistun reitin kulkemisessa, niin vakio hermoilun aihe tämä on.

- Nuorten 18-30 vuotiaiden näkövammaisten kuukausittainen tapaamisryhmätoiminta alkoi ja siellä olen tutustunut uusiin ihmisiin.

- Kohtasin ihmisä, jotka laukoivat mitä typerämpiä kommentteja näkövammastani, mutta myös ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Nämä kaksi taitanee kulkea käsikädessä, vähän vuorotellen molempia.

- Vuoden kohokohtia oli myös reissu Porin Yyterin hiekarannoille viikoksi. Sekä myös Subwaylle pääsy yli neljän vuoden tauon jälkeen. Tänä keväänä subiin ilmestyi gluteeeniton sämpylävaihtoehto. Ja siitä olin erittäin iloinen.

ISTUNTATUNTI

Tässä videomateriaalia vielä muutaman viikon takaisesta ratsastustunnista, joka oli ensimmäinen tunti Viiviltä putoamisen jälkeen.

Muistan kun pyöräilin tallille ja syystä tai toisesta mua jännitti. Jännitys onneksi hävisi kun pääsin ratsaille.

Tuolle tunnille sain Obbiksen.

Meillä tosiaan oli istuntatunti ja mentiin suurimmaksi osaksi löysin ohjin. Tämä oli mukava ja opettavainen tunti.

Tunti sujui myös ihan mukavasti, siihen nähden, että olin juuri ollut kentältä poissa kuukauden.

Istuntatreenit ovat kyllä yksiä mun lempparitehtäviä.

Linkki videoon

https://www.youtube.com/watch?v=9XlxjMkyQpc&t=15s

UUTISIA POLVESTA

Kävin tänään lääkärissä ja siinä katsottiin polven vauriot.

Polven vauriot, jotka tuli Viivin selästä lentelyn vuoksi. Ja mulla on teille hyviä uutisia!

Joo polvessa oli nivelkierukan lievä repeämä ja sivusiteen revähdys, mutta vamma ei onneksi ole niin paha miltä aluksi vaikutti.

Eli leikkausta ei tarvita. Edes mangeettikuvia ei otettu, kun ei kuulemma tarvinnut. Toki se ratkaisu ihmetytti, mutta kaipa lääkärit tietävät mitä tekevät.

Polven pitäisi toipua muutamassa viikossa kuntoon. Sillä pitää vain kävellä, aluksi keppien kanssa,

mutta ne jää pikkuhiljaa tämän viikon aikana pois.

Ratsastamaan saan mennä heti, kun pystyn juosta kilometrin ilman kipuja.

Seuraavat päivät kertovat paljon, että mihin suuntaan tämä polvi lähtee menemään. Toki polvi jää seurantaan.

ESTETUNTI JOKAPÄÄTTYI SAIRAALAAN

Kuvat: Sari Nikki.

Verryttelyssä kaikki meni vielä hyvin. Alkuun meillä ei ollut mitään ongelmia.

Viivi liikkui sopivasti eteen. Mutta heti kun oli vuoro hypätä, niin ajattelin, ettei tänään oikein onnistu.

Ei mikään. Ja kuinka oikeassa tuon ajatukseni kanssa olinkaan.

Ensimmäisen hypyn jälkeen Viivi pysähtyi heti esteen jälkeen ja veti pään alas. Ja tottakai sinkosin sieltä alas.

No ei mitään, selkä vähän tärähti, mutta heti vain takasin selkään ja uusi yritys. Tilanne toistui samalla tavalla,

mutta nyt päätin etten tule enää toiste alas ja kynsin, hampain kiipesin takasin satulaan, vaikka helpompi olisi

ollut mätkähtää maahan. Mutta päätin, että en halunnut pudota toista kertaa!

Tämän jälkeen hypyt sujuivatkin ihan ookoo. Aloin luottamaan, että hevonen ei enää testaile/pelleile.

Etenkin toisiksi viimeiset hypyt onnistuivat hyvin, se lisäsi luottamusta, että loppu sujuu hyvin.

Viimeisellä kerralla ristikkoa korotettiin pikkuisen. Viivi lähti hyvin kavaleteille, ristikko ylitettiin ja heti tuli stoppi ja pää meni alas. Ja tietysti sinkosin sieltä yhtä yllättäen alas. Aika hyvin jaloilleni tulin, mutta kuitenkin tasapaino ei pysynyt, vaan vauhdin siivittämänä kaatusin polven samalla vääntyessä, ikävästi. Sieltä ei sitten enää Viivin selkään noustu. Koska polvi vääntyi ikävästi tippuessani ja jalka ei kestänyt painoa juuri lainkaan.

SÄÄTÖÄ AKUUTISSA 

Tallilta päästyäni kotiin, kävin suihkussa, söin iltapalaa ja lähdin siskoni kanssa akuuttiin kun polvi oli turvonnut,

kipeä, eikä kestänyt astua. Ensin odotettiin kaksi tuntia väärässä paikassa,

kunnes selvisi, että meitä oltiin kutsuttu jo. Mutta kun mentiin kyselee, että minne meitä oli tarkoitettu mennä,

niin meidät oli ohjattu väärään paikkaan.

No sen jälkeen onneksi päästiin nopeasti hoitajan luokse.

Tai hän tuli meidän luokse käytävälle, vähän paineli polvea ja ohjasi röntgeniin.

Röntgenin jälkeen ei oltu edes päästy vielä takaisin odotusaulaan, kun meitä oltiin jo kyselty.

Mentiin sitten koputtaa lääkärin huoneeseen, niin siellä lääkäri tokaisi että "ja sun perässä mä oon joutunut juoksee" 

Vastasin, että: "no kuule, minkä sille voin, että mua ohjaillaan väärin ja käytiin me juomassakin tuossa." 

Hän antoi vain pari kipulääkettä, kunnes hetken päästä tuli uusi lääkäri tutkimaan polvea.

Hetken hän väänteli ja paineli sen mitä pystyi ja sanoi, että katsoo vielä kuvat ja kertoo sitten.

 Sain lisää kipulääkettä, koska edellisistä ei ollut tehoa.

Vähän ajan päästä lääkäri väänteli lisää jalkaa. Kertoi, ettei ole murtumaa, mutta näillä näkymin siinä on nivelkierukan repeämä. Ehkä mahdollisesti muutakin. Se selviää mangeettikuvauksissa, jotka on ensi toivottavasti ensi viikolla. Joudun myös menemään polven tähystyseikkaukseen, kuvausten jälkeen.

Tällä hetkellä jalassa on jalkatuki ja liikun keppien kanssa. Niin ja sain myös aika vahvat kipulääkkeet.

Istuin pyörätuolissa ja tottakai se odottelu oli tylsää, etenkin kun kipu jalassa vain illan ja yön mittaan lisääntyi.

Viihdytin itseäni näillä epäonnistumiskuvilla ja seikkailin myös sillä pyörätuolilla.

Tietysti aina silloin olin liikkeessä kun lääkäri tai hoitaja tuli tutkimaan ja kyselemään.

Tällä hetkellä on saikkua kolme viikkoa ja ensi viikolla saan tietää lisää lisätutkimusten jälkeen.

Niin ja se lääkäri ei osannut sanoa polven paranemisennusteesta vielä mitään.

Mutta näillä näkymin mahdollisesti pitkä tauko ratsastukseen tulossa, jos polvi on pahemmin rikki..

 Sehän mua harmittaa tässä eniten. Tietysti.

Pidetään kuitenkin sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan, ettei polvi kuitenkaan olisi pahasti rikki! 

Vielä kun mikään ei ole varmaa, niin toivoa on!

ESTEITÄ

Pääsin hyppäämään Vikkanilla. tuossa ylempänä video siitä.

UUSI OSOITE BLOGILLA

Olen jo alkuvuodesta asti kaivannut blogilleni jotain uutta ja isao muutosta. Joten päätin siirtää tämän blogin uuteen alustaan, uuden linkin taakse. uusi alusta on NOUW, joten uusi linkki on:  https://nouw.com/suviannika Sama banneri ja sama nimi blogilla: Elämää hevostytön kengissä, kyseinen nimi vain oli liian pitkä blogilinkiksi. Tämä blogi jää ainakin hetkeksi  julkiseksi, mutta myöhemmin tulen blogin piilottamaan. Toivottavastiia uuteen osoitteeseen!

SULOISET LUMIPUPUT

Vihdoin päivät ovat olleet sen verran valoisia vielä myöhään iltapäivisin, että on aikaa ulkoiluttaa pupuja, etenkin nyt kun pakkaset ovat lauhtuneet. Nämä kuvat on tosin otettu jo viikko sitten perjantaina, hieman hämärään aikaan, siskoni ollessa meillä kylässä. Mutta silti näistä tuli yllättävän kivoja, vaikka hämärä olikin ehtinyt alkaa. Mulla ei ole mitään ihmeellistä asiaa, halusin sittenkin tulla jakamaan nämä suloiset kuvat pupuistamme teidän kanssanne tänne blogiin.

Mä narun toisessa päässä ja siskoni @sarinrapsyja kameran takana.

"Pusi pusi, mä rakastan sua"

"Muru, otetaan pikku paini ensiksi"

Ihmetystä herätti kameran laukaisuääni.

"Enkös olenkin söpö?"

Tää kuva on vain niin ihana, tummassa Karviassa näkyy hyvin lumisade.

MIKSI HYPPÄÄMINEN JÄNNITTÄÄ?

Viime aikoina blogiini on tullut paljon estetunneista postauksia. Yhteensä kolme perättäistä tuntipostausta ovat olleet estetunneilta, sillä edelliset kolme ratsastustuntia ovat olleet estetunteja. Näissä postauksissa on taas noussut pinnalle mun estejännitys. Etenkin tässä ESTE-ENNÄTYKSET UUSIKSI-postauksessa.

Yli viikko postauksen julkaisusta sain anonyymiltä tämän kommentin: "Eihän se ole mitenkään kyseenalainen teko. (jättää madaltamatta puomi, vaikka ratsastaja niin toivoo) Opettajat tietävät mihin oppilas pystyy. Hyvä opettaja tajuaa, että esteet on tehty hypättäväksi ja jännitys on omassa päässä. Ei ne estekorkeuksien nostamiset sen kummempia ole kun opettaja tuntee ratsukon. Itsekin tehnyt noin joskus oppilaalle. :) mukavaa, että tunti meni hyvin. Älä turhaan jännitä hyppäämistä, hevonen voi kaatua vaikka suorilta jaloilta jos niikseen tulee eli sen puoleen hyppäämistä on turha pelätä ja se pelko häviääkin onnistumisten myötä. Tsemppiä jatkoon :)"

Postauksessa kirjoitin, että olin tunnilla ihmetellyt tilannetta jossa olisin halunnut hypätä edellisen kierroksen korkeudella, sillä viisi senttiä noussut puomi tuntui liian korkealta. Opettaja oli sitten höynäyttänyt meikäläistä ja ei ollutkaan laskenut puomia, vaikka olikin mennyt puomia madaltamaan. Sillä hän luotti, että me selvitään siitä. Hevonenhan mulla oli todella hyvä hyppäämään, mutta mä jännitän esteillä. Loppujen lopuksi en ollut edes tilanteesta mitenkään pahoillaan, päin vastoin, olin todella iloinen ja kirjoitin siihen iloisista ja onnellisista fiiliksistäni. Joka toivottavasti ilmenee postauksesta.

Mä en pelkää esteitä, enkä hyppäämistä. Enkä myöskään tippumista, sillä ne kuuluu lajiin. Vaikka kyseinen anonyymi postauksesta ehkä niin ymmärsi, ainakin kommentin perusteella. Mä haluan hypätä. Aina, kun on mahdollisuus, menen estetunnille. Jos mä pelkäisin, niin välttelisin esteitä. Enkä menisi estetunneille, enkä toivoisi estetunteja. Mä en hyppäisi. Mutta mä jännitän vielä jonkun verran esteillä. Etenkin silloin jos estetunneista on vähääkin pidempi tauko. No miksi mä sitten jännitän esteitä ja hyppäämistä?

Jännitän siksi, koska mulla on niin paha näkövamma, että mä en näe kunnolla kauas, enkä sivuille. Mä en näe läheskään yhtä hyvin, kuin joku normaalinäköinen. Normaalisti näkevällä on sataprosenttinen näkö, niin mulla on vain kolmekymmentä prosenttia näköä. En tiedä ymmärrättekö siitä yhtään mitään, mutta mut luokitellaan vaikeasti heikkonäköiseksi. Sen takia esteet ovat vaikeita mulle. Etenkin sarjat ovat mulle todella vaikeita. Kun se sarjan toinen este tulee liian nopeasti enkä kerkeä hyppyyn mukaan. Ja sehän ei ole hevoselle yhtään hyväksi, että ratsastaja jää jälkeen hypyssä. Kaikkihan sen tietävät. Hevosparka, suuhunhan sitä sattuu. Esteradalla myös on vaikeaa hahmottaa, mistä kohtaa tiet menee ja mistä kohtaa on hyvä kääntyä esteelle. Teiden ratsastamiseen tarvitsee pari yritystä, ennen kuin ne sujuvat hyvin ulkomuistista.

Kyseisellä "este-ennätykset uusiksi" tunnilla meillä oli juurikin jumppasarjan tyylinen tehtävä, mikä alkuun tuotti itselle vaikeuksia. Oikeastaan jännitin hyppäämistä vain siksi, että tiesin tehtävän olevan vaikea mulle, juurikin siksi, kun toinen este tulisi liian nopeasti. Jollain ihmeen keinolla tehtävä kuitenkin sujui hyvin, enkä kuulemma jäänyt kertaakaan jälkeen hypyissä. Silloin tunnilla kyllä päätin, että "tekemällä" mukaudun hyppyyn mukaan, että en jäisi jälkeen. Yleensä pääsen automaattisesti hyppyihin mukaan, mutta usein sarjan kakkosesteellä jään jälkeen, koska en kerkeä reagoimaan siihen mitenkään.

Heikon näköni vuoksi en myöskään ole uskaltanut hypätä 50 senttimetriä korkeampia esteratoja. Yksittäisenä esteenä korkein oli ollut 60 senttimetriä. Vaikka välillä olen haaveillut, että jos joskus pystyisin hyppäämään korkeampia esteitä ja ratoja. Olen kuitenkin ajatellut, että ei kannata ottaa turhaa riskiä, ettei satu itselle tai hevoselle mitään. Vaikka mahdollisuus pahaan loukkaantumiseen on myös niillä matalilla puolen metrin radoilla. Ehkä se on ollut myös sitä, että pysyy omalla mukavuusalueella ja tietää, että ainakin onnistuu ja osaa.

Oli ratsastuksenopettaja tuttu tai tuntematon, niin mainitsen hänelle aina näkövammastani ja siitä, että sarjat ovat vaikeita. Ja ratoihin tarvitsee aina pari yrittämää ennen kuin tehtävä lähtee sujumaan. Kun tehtävään saa tuntumaa, niin jännityskin katoaa.

Useimmiten mulla on ollut estetunneilla sama hevonen, eli Vikkan. Vikkan juuri siksi, että tunnen sen, se hyppää hyvin, eikä pelkää erikoisesteitä. Näkövammani vuoksi on ollut hyvä, että estetunneilla hyppään samalla hevosella. Se on mulle tuttu, niin on munkin helpompi luottaa hevoseen. Luottaa siihen, että me molemmat mennään esteiden yli, eikä vain toinen. Mutta nyt kun Vikkan on jäänyt pois estetunneilta (varsomisen lähestyessä kovaa vauhtia), niin onhan se mulle myös iso muutos, kun tuttu ja turvallinen hevonen lähtee "alta pois" ja mun täytyy tutustua "uuteen" hevoseen. Eihän se tallin toinen hevonen uusi ole, sillä olen ratsastanut kaikilla tallin tuntihevosilla monia kertoja aiemmin. Mutta en ole niillä muilla hevosilla hypännyt. Eli mulla on ollut nyt uusia hevosia alla esteillä. Joka myös omalla osallaan lisää estejännitystä. Kunnes hevoset tulevat myös esteillä tutuiksi, niin ehkä se estejännitys hevosta kohtaan vähenee.

Nyt mulla on ollut kolmella menneellä estetunnilla eri hevonen. Ja se on tuntunut oudolta. Jokaisella tunnilla on tuntunut, että joutuu aloittamaan "alusta" uuden hevosen kanssa. Sitä se varmasti on ollutkin. Olo ja osaaminen on ollut hukassa estetunneilla, kun ei tiedä miten kyseinen hevonen esteillä menee. Yksi hevonen hyppää töksähtäen (Sami), toinen hevonen hyppää todella hyvin (Riia) ja kolmas "pelleilee" (Obbis). Eli kieltää matalalle ristikolle, mutta hyppää hyvin 60 senttimetriset esteet. Tästä siis huomaa, että mulle on osunut kolme täysin erilaista hevosta. Toisaalta myös huomasin, kolmannella estetunnilla Obbiksen kanssa, että mulla ei enää mennyt pasmat sekaisin, siitä kun hevonen kielsi tai pudotti laukasta raville. Epäonnistumiset ei enää haitannut. Mulla oli koko tunnin ajan luottavainen olo esteillä, vaikka Obbis olikin hieman vieraampi. Ehkä se on välillä hyvä mennä estetunneille "vieraammilla" hevosilla. Taitaa silloin kehittyä lisää, huomata kehittyneensä ja oppii tuntemaan hevosia eri tavalla eri tilanteissa.

Varmasti mulla taidot riittäisi hyppäämään korkeampiakin esteitä, mutta rohkeutta ja treeniä siihen kyllä kaipaisin - säännöllistä, lähes viikottaista treeniä. Mutta uskon kuitenkin, että vaikka treenaisin viikottain, niin jännitys ei häviäisi kokonaan, mutta voisi se lievittyä. Sillä mikään ei kuitenkaan paranna näköäni, enkä tiedä pystyttekö kuvittelemaan sitä tilannetta, että en näe kunnolla radan seuraavaa estettä tai hahmota missä radan tie menee? Matalilla esteillä se ei ole niin paha jos tie menee vähän huonosti, mutta korkeammilla esteillä vaikuttaa heti. Mutta vaikka, en kovin hyvin näe, niin haluan hypätä niin paljon ja niin korkeita mitä pystyn. Sillä mä haluan kehittyä, enkä halua olla hyppäämättä, vaikka se vähän jännittääkin.

Toisaalta mulla on myös ollut estepelko. Olin joskus kauan sitten tunnilla hevosella, jolla olin ratsastanut kerran aiemmin. Mutta en sillä ollut halunnut laukata, koska hevonen pukitteli laukassa helposti. Estetunnilta en muista paljoa muuta, kuin sen, että lähestyin estettä ravilla ja seuraava muistikuva tilanteesta on se, että makaan maassa hevosen vieressä jalka kiinni jääneenä jalustimeen ja päätäni särki.
Tämän tilanteen jälkeen pelkäsin hyppäämistä, enkä olisi halunnut hypätä estetunneilla. Pelko kuitenkin meni ohi, kun olin ollut muutamalla estetunnilla. Tippumista en edes muistele yhtään millään estetunnilla. Tuli nyt vasta mieleen, kun postausta kirjoitin. En yhtään tiedä liittyykö tippuminen esimerkiksi alitajuntaisesti jännitykseen vai ei.

Huh huh, tulihan kirjoitettua yhden kommentin innoittamana. Välillä on kivaa kirjoittaa aihe- ja asiapostauksia. Toivottavasti tämä postaus selkeytti myös teitä, eikä ollut mitenkään liian sekavaa luettavaa. Yritin kirjoittaa mahdollisimman hyvässä järjestyksessä ja selkeästi. Jos pääsit tänne asti, niin käypäs lukemassa postaus näkövammastani ja usein kysytyistä kysymyksistä näkövammaani liittyen. 

ESTETUNTI OBBIKSELLA

Tänään oli kolmas estetunti peräkkäin. En valita yhtään, sillä hyppääminen on kivaa. Tunnille sain piensuomenhevosruuna Obbiksen. Obbiksella olen ratsastanut kerran aiemmin ja silloin mentiin puomeja, jotka oli Obiksen mielestä tosi pelottavia.

Alkukäynnit ja -ravit otettiin itsenäisesti, sillä opettaja rakensi esteet kentälle. Käynnissä ja ravissa tein voltteja ja taivuttelin Obbista. Hevonen tuntui jo tallissa energiseltä, joten tunnille lähdin hyvin luottavaisin mielin.

Kun opettaja oli laittanut kentälle kaksi estettä ja maahan puomit, niin aloitettiin tekemään kahdeksikkoa. Ensin mentiin kierros käynnissä, jotta kaikille kuvio ja tiet hahmottuvat. Ravissa kahdeksikko sujui tosi kivasti. Tällä kertaa Obbis suoritti maapuomit oikein hyvin.

Parin kierroksen jälkeen toinen este nostettiin ristikoksi. Puomi vielä sujui hyvin, mutta miniristikolle herra päätti kieltää. Muutaman yrityksen jälkeen päästiin ristikon yli ja tehtävä alkoi sujua. Puomit nousivat ristikoista pystyiksi ja hyppääminen alkoi kunnolla. Välillä tultiin ravilla ja välillä laukassa. Laukka ei ihan oikein onnistunut, mutta esteet olivat sen verran matalia, että ravilla pääsi yli. Mutta laukkaa aina yritin. Aina laukanvaihdon tullessa tehtävä mureni ja laukka ei enää noussut kunnolla.

Viimeinen kahdeksikko sujui tosi hyvin, päästiin molempien esteiden yli laukassa. Vauhtia ja virtaa riitti hyvin. Hypyt loppuivat juuri silloin, kun ne alkoivat sujumaan.

"Hui, kamala ristikko"

"Oikeesti, etkö ymmärrä, että toi ristikko on ihan k a m a l a?"

 "No okei, mennään sit yli ja äkkiä - kovaa ja korkealta!"

"Täähän on ihan kivaa tää hyppääminen"

"Hei, me ei haluta lopettaa. Vihdoin se yhteisymmärrys löytyi. Ei kukaan noista pienistä tykkää, nää korkeemmat esteet on kivempia! Onks pakko lopettaa?" "On, onnistumiseen on aina hyvä lopettaa."

Vihdoin mulla on kuvia mitä käyttää täällä blogissa ja instassa, kuvista isot kiitokset siskolleni Sarille (somessa: @sarinrapsyja), joka tuli kuvailemaan ja opettajalle oli ehdottanut kivaa tekemistä, eli hyppäämistä, jotta saa kivoja kuvia! Hyppääminen on kivaa, etenkin kun huomaa kehittyneensä. Mä en enää jännitä esteillä ja olen saanut tosi paljon rohkeutta esteillä lisää. Vihdoin myös olen ymmärtänyt sen, että se ei ole maailmanloppu jos hevonen kieltää tai tekee kenguruloikan. Mä voin aina yrittää uudestaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä tarvitse antaa epäonnistumiselle valtaa. Epäonnistumisesta ei tarvitse mennä pasmat sekaisin.

Tässä vielä pieni video tunnilta.

Mitä tykkäsit erilaisesti toteutetusta tuntipostauksesta?

Oletko sä päässyt koska viimeksi hyppämään?

Entä oletko huomannut kehittyneesi jossain asiassa?