Pahin tippuminen

Eletään kesäkuun ensimmäistä päivää, vuonna 2012. Päivä on perjantai. Seitsemäs lukuvuosi on ohi, ja enää olisi vain lauantain kevätjuhlapäivä ennen kesälomaa. Olen melkein vuoden verran harrastanut ratsastusta tässä vaiheessa. Olen ratsastustunnillani. Tunnille olin saanut Vernan 170 cm korkuisen nuoren, neljävuotiaan suomenhevostamman. En enää muista mitä kaikkea tunnilla teimme, mutta yksi tapahtuma on jäänyt todella vahvasti mieleen.

Alkutunti oli mennyt siinä, että tutustun Vernaan. Ratsastin nimittäin sillä ensimmäistä kertaa. Kaiken alkuverryttelyn ja ravityöskentelyiden jälkeen aloitimme laukkaamisen. Laukattiin koko uraa pitkin. Yksi kierros meni hyvin. Kunnes minulta irtosi jalustin jalasta. En millään saanut jalustinta takaisin jalkaan, kun se vain heilui. Yritin tehdä pidatteita, jotta saisin Vernan pysähtymään, mutta pidätteet ei mene läpi, koska jaalastani irronnut jalustin hakkaa Vernan kylkeä vasten. Eihän nuori hevonen ymmärrä eriäviä apuja. Laukkaamme vasempaan kierrokseen. L-päädyssä menetän kulman jälkeen tasapainon. Huikkaan edessä olevalle ponille "pois alta" tai jotain sinne päin. Verna lähtee ohittamaan laukassa kiertäen aidan ja ponin välistä. Jolloin yllättävän käännöksen ansiosta satula keikkaa aitaa kohti ja tipun maahan, rikkoen kentän aidan ja jääden Vernan potkimaksi. Verna laukkaa ohitseni kopsauttaen ehkä etukaviollaan sääreeni, samaan kohtaan joka on muutamia vuosia aikaisemmin murtunut. Taisi siinä pääkin osua kipeästi maahan, sillä muistan nähneeni hevosen jalat kahtena, kun hevonen laukkasi kasvojeni ohitse.

Seuraava muistikuva on siinä kun ratsastuksenopettaja on vieressäni ja kysyy "Mikä päivä, kenellä ratsastit?" Soperran vastaukseksi "Joku Veeran tyyppinen nimi sillä oli." Päivän ja kuukauden muistin oikein, joten shokki siinä taisi ainakin tulla.

Kun yritin nousta maasta ylös, niin siinä viimeistään oikeaan jalkaani, säärestä, murtumakohdasta alkoi sattua. Pystyin kyllä kävelemään, hyvin hitaasti ja oikeaa jalkaani paljon varoen kentältä pois, koska matka oli sen verran lyhyt. Kentän vieressä oli penkki jonka päälle laitoin jalkani ja itse menin maahan makaamaan, jotta jalka saadaan koholle ja kylmäykseen. Minulla taisi olla kolme toppaloimea allani ja yksi päällä, kun maassa makaaminen ja paikalla oleminen iskivät kylmän. Muistan vaan tärisseeni maassa ihmisten ympäröimänä ja odottaessani isääni joka tulisi hakemaan ja viemään sairaalaan. Jonkin aikaa odotettuani, kyytini tuli ja kun jalka ei kestänyt painoa, minut jouduttiin kantamaan autoon.

Satulavyö  oli jäänyt liian löysälle, jonka takia se keikkasi kurvissa sivulle ja minulle tuli tasapainoonmenetys sekä tippuminen. En tajunnut heti edes päästää ohjista irti. Aika vaarallista. 

Sairaalassa meni pitkälle yöhön, kun jalka tutkittiin kunnolla ja kuvattiin. Sekä minulta kyseltiin aivotärähdykseen liittyviä kysymyksiä, jota ei kuitenkaan loppujen lopuksi onneksi ollut. Mitään murtumiakaan ei onneksi jalasta löytynyt. Jalka oli vain saanut kovan tällin ja turvonnutiskusta jonkin verran palloksi. Ohjeeksi tuli ottaa rauhallisesti pari viikkoa. Eli ei mitään liikuntaa pariin viikkoon ja jos kipu lisääntyy, niin piti mennä sairaalaan takaisin. Ollessani kolmenaikoihin yöllä kotona, en aamulla jaksanut lähteä kevätjuhliin. Joten kevätjuhla jäi väliin, koska nukuin pitkälle seuraavaan päivään. Tippumisen jälkeen parina yönä tuli nähtyä tapahtuneista unta joihin oli öisin inhottava herätä.

Koko kesäkuuna en tainnut käydä ratsastamassa ollenkaan. Pari kolme viikkoa siinä meni, että pystyin liikkumaan pitempiä matkoja kunnolla, ettei jalka kipeydy. Eikä tarvinnut syödä särkylääkkeitä. Kun tässä tilanteessa oltiin, päätin varata ratsastustunnin. 

Koko ilta, ennen putoamisen jälkeistä ensimmäistä ratsastustuntia jännitti, en saanut nukuttua ja jalkaan iski jännityssärky. Kun en saanut nukutuksi, niin juttelin äitini kanssa, joka ehdotti, että tunnin voi perua, jos et ole vielä valmis menemään ratsastamaan. Jostain syystä en perunut tuntia vaikka minua jännitti, ja alkuun ajattelin, että perun tunnin. Halusin kohdata pelkoni, koska tiesin sen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin ja mitä pidemmälle olisin tuntia siirtänyt sitä vaikeammaksi ratsastamaan meno olisi ollut. Minua pelotti, kun pyöräilin tallille, kun nousin minulle laitetun ponin selkään. Jännitys ja pelko onneksi hävisivät pikku hiljaa tunnin edetessä. Stoppi tuli siinä vaiheessa, kun piti laukata. Minulta kysyttiin "Suvi, haluatko laukata?" Vastaukseni oli kieltävä. En halunnut laukata sillä vielä en ollut valmis laukkaamaan. Paluu ratsastustuntini onneksi sujui hyvin. Muutama ratsastuskerta siinä meni ennen kuin taas uskalsin laukata.

Tämä on ollut pahin ja ainoa tippuminen josta on tullut sairaalareissu. Onneksi tässä tapauksessa säikähdys ja shokki oli suurimmat, eikä sääreen ja jalan murtumakohtaan tullut mitään, voimakasta tärähdystä lukuun ottamatta. Vielä nykyäänkin jos minulla irtoaa jalustin laukassa, näen silmissäni tapauksen, kun tipun hevosen jalkojen juureen, rikkoen kentän aidan ja jääden hevosen kolhimaksi. Olen todella tyytyväinen siihen, että uskalsin ja jatkoin ratsastusta, sillä muuten olisi jäänyt väliin monet kivat ratsastuskerrat.